SIAN VUOSI (1968)

Kokoomaelokuvan keinoin luotu kronikka, joka on tiukin koskaan tehty Vietnamin sotia käsittelevä elokuva. Ja vielä enemmän: se on muodon ja sisällön nerokas analyysi, joka ennakoi omalla tavallaan, miten Ruukkujen tasangon sotapelissä tulee käymään – Yhdysvaltain imperialismista tuli Vietnamin viidakoissa paperitiikeri.

***

Emile de Antonio ohjasi ensimmäisen elokuvansa vasta nelissäkymmenissä, 1960-luvun alussa, mutta teki vuosikymmenessä läpimurron maansa huomattavimmaksi dokumentaristiksi. Hänen työnsä sijoittuvat “kompilaation”, “kollaasin”, kokoomaelokuvan eli valmismateriaaleista leikatun elokuvan piiriin. De Antonio on toteuttanut muutamia voimakkaimpia töitä tällä Shubin ja Vertovin, sittemmin Thorndiken ja Alvarezin kuolemattamaksi tekemällä alueella, jota nimenomaan de Antonion kotimaan television dokumenteissa niin kasvottomasti riistoviljellään.

Sian vuosi lienee hienoin Vietnamin sotaa käsittelevä elokuva ja on loistavan tiheää informaatiota. Tämä ei tarkoita esim. sanomalehtiartikkelien, pamflettien tai historiallisten tutkimusten kahdentamista, vaan sitä tietoa, joka on mahdollista vain elokuvan keinoin: kokemuksia, tunteita, tapa sanoa, tapa elää. Pohjimmiltaan on kysymyksessä elinkykyisyyden ja kuoleman välinen ristiriita, joka tiivistyy elokuvassa pastori Daniel Berriganin lausuntoon: “Vietnamissa on sairaaloita, siellä on kouluja, siellä on luotettu hallitus ja poliittiset johtajat, joita kansa ei epäröi kutsua rakastetuiksi. Se merkitsee, että sota ei tehoa. Niin yksinkertaista se on – liian yksinkertaista monimutkaisille voimillemme ehkä myös syvemmässä henkisessä mielessä, liian katkera totuus katsottavaksi silmästä silmään, koska se merkitsee jättiläisen loppua, teräsmiehen viimeisiä päiviä. Se merkitsee, että niille, joilla on mahdollisuus tappaa monin kerroin, ei tappaminen riitä. Kun dinosaurus ei pystynyt elämään todellisessa maailmassa, se päätyi museon hyllylle. Niin kauan kuin teräsmies ei siihen pysty, hän voi raivota ja tuhota mutta ei antaa elämää eikä elää itse, kuten katkerasti tiedämme.”

Demokratian vakava kriisi toteutuu elokuvassa hienovaraisesti, aidon demokraattisena ja sisäistyneenä avainkäsitteiden erittelynä. Ironia on huimaa. Humphrey selittää, kuinka “rauha on kuin suuri katedraali, jota meidän on rakennettava kivi kiveltä”, kuuluisat kenraalit laukovat julkeasti rasistisia käsityksiään. Vastapaino tälle tyhjäksi ohentuneelle “vapaudelle” on Vietnam – de Antonion analyysiä sävyttää sama lähes biologinen näkemys kuin Santiago Alvarezin ja Joris Ivensin Vietnam-elokuvia. Senaattori Mortonin maininta Ho Tshi Minhistä “Vietnamin George Washingtonina” on merkityksellinen: tästä nousee Sian vuoden isänmaallinen paatos. Loppukohtauksessa nähdään haavoittuneita, nääntyneinä laahustavia amerikkalaisia sotilaita ja musiikkina kuullaan hiljaa kansansävelmä “John Brown’s Body”.

– Peter von Bagh (Elokuvan historia, 1975)