KIIHOTUS (1961)

Cormanin visuaalisesti tyylikkäin ohjaus käsittelee etelävaltioiden rotuerottelua. Pikkukaupunkiin ilmestyy valkoisessa puvussa Kramer (Shatner) kiihottamaan kylän rasisteja afroamerikkalaisia vastaan. Keskellä kansalaisliikkeen kiperimpiä vuosia tehty karmaiseva vihapuheen kuvaus on surullisen relevantti vielä 60 vuotta myöhemmin.

***

The Intruderin päähenkilö Adam Cramer on fasisti, joka kiertää Yhdysvaltain Etelää yllyttäen valkoisia vastustamaan rotuerottelun kouluissa kieltänyttä integraatiolakia.

Cramer saapuu Caxton-nimiseen kaupunkiin, kirjoittautuu hotelliin ja kertoo uteliaille olevansa ”sosiaalityöntekijä”, jonka alaa ovat ”yhteiskunnalliset uudistukset”. Myöhemmin Cramer paljastaa edustavansa äärioikeistolaista Patrick Henry Societyä. Hotellissa Cramer kohtaa toisen kauppamatkustajan, kyniä kauppaavan vanhan konkarin ja tämän vaimon.

Caxtonin asukkaat tuntuvat olevan synnynnäisiä rasisteja. Messenger-lehden päätoimittaja Tom McDaniel ja elokuvan käsikirjoittajan esittämä opettaja Paton ovat ainoat poikkeukset. Kukaan ei pidä uudesta laista. Mustien vanhempi sukupolvikin pitää lainmuutosta lähinnä hankaluuksia tuovana (”You negroes are going to cause some of us niggers to get killed”).

Elokuva ei yritä tarjota mitään naiivia ratkaisua rasismiin. Kun Cramer osoittautuu epäkelvoksi johtajaksi, kaikki lankeaa hänen syykseen. Lynkkauksiin valmis joukkio koostuikin lainkuuliaisista kansalaisista, joita epärehellinen kiihottaja oli johtanut harhaan. Kaupunkilaiset menettävät uskonsa Crameriin, mutteivät vanhoihin asenteisiinsa. He vain jäävät odottamaan uutta johtajaa. Sitä oikeaa.

Yksi näytelmäelokuvien tärkeimmistä elementeistä on tunnelma. The Intruder on todiste tästä.

The Intruderissa ei ole B-elokuville tyypillistä klaustrofobista ahdistavuutta, sillä siinä on pienen budjetin elokuvaksi paljon roolihahmoja ja ulkona kuvattuja kohtauksia, jotka tuovat siihen avaruutta. Samalla se säilyttää intiimisyytensä, mikä tekee päähenkilöistä katsojalle läheisiä. The Intruder välttää myös halpahintaisen ylidramatisoinnin, mikä olisi suurella rahalla tehdyssä versiossa ollut miltei väistämätöntä.

The Intruder tuntuu uskottavalta, koska se on huomattavan autenttinen. Beaumont sai aiheen romaaniinsa erään pohjoisvaltalaisen miekkosen yrityksestä perustaa 1950-luvulla natsijärjestö Etelään. Cramerin edustaman järjestön esikuvana oli mitä ilmeisimmin John Birch Society, jonka Kalifornian senaatin komitea totesi 1961 olevan ”oikeistolainen, kommunisminvastainen, fundamentalistinen järjestö” joka ”levittää totuutta kommunismin uhkasta”.

The Intruder kuvattiin on location kolmessa missourilaisessa kaupungissa, Sikestonissa, Charlestonissa ja East Prairie’ssa, paikallisten asukkaiden avustuksella. Missourilaisten tuki oli korvaamatonta, sillä elokuva ei olisi valmistunut ilman vapaaehtoisapua. Elokuvaan oli saatu vain muutama kokeneempi näyttelijä, muiden roolien suhteen luotettiin alkuasukkaiden apuun. Nämä eivät osoittautuneet hyviksi näyttelijöiksi, mutta heidän ei tarvinnutkaan kuin olla oma itsensä.

Elokuvan aihe oli tulenarka Etelässä, missä monet vastustivat väkivaltaisesti integraatiolakia. Näin oli Sikestonissakin. Mieltäänosoittavia rasisteja esittävät avustajat ovat oikeita rasisteja ja Cramerin palopuheen saamat hurmioituneet aplodit ovat vilpittömiä.

Kuvausryhmä piti tarkoituksella elokuvan juonen salassa. Ainoastaan Shatnerilla ja Cormanilla oli täydellinen käsikirjoitus. Avustajille paljastettiin dialogista vesitettyä versiota muutama sivu kerrallaan. Kaupunkilaisten keskuudessa levisi kuitenkin epäluulo ja kirjastosta yritettiin etsiä romaania johon The Intruder perustui. Lopulta eräs kekseliäs matkusti St. Louisiin hakemaan kirjaa. Kirjan saapuminen pahensi tilannetta ratkaisevasti. Avustajina toimineet kaupunkilaiset olivat uskoneet Cramerin olevan elokuvan sankarin ja – Cormanin mukaan – heidän sydämensä murtui tämän paljastuttua konnaksi. Tämän jälkeen The Intruderin tekijät saivat kaupungilla kulkiessaan osakseen tönimistä ja segregaatiota kannattavat haukkuivat heitä ”nekrujenrakastajakommareiksi”. Yövartija jouduttiin palkkaamaan kun joitakin kuvausryhmän tarvikkeita oli sabotoitu. Ryhmä sai hotelliinsa nimettömiä puhelinsoittoja ja tappouhkauksia.

Loppukohtaus oli tarkoitus kuvata kahdessa päivässä erään koulun läheisyydessä. Ensimmäisen päivän jälkeen kuvausryhmä häädettiin poliisisaatossa kaupungista. Lähistöltä löytyi toinen kaupunki, Charleston, jonka puistossa olleella leikkikentällä kuvauksia jatkettiin. Koska kohtaus oli käsikirjoitettu ja osin jo kuvattukin tapahtumaan koulun pihalla ei toisen kuvauspäivän otoksiin voitu kuvata keinuja eikä taustoja, sillä ne poikkesivat aikaisemmin kuvatusta materiaalista. Ilmeisesti ryhmän maine oli levinnyt, koska uudessakaan kaupungissa viranomaiset eivät halunneet antaa kuvauslupaa. Corman kuvasi niin nopeasti kuin kykeni Gene-veljen pidätellessä poliiseja kolmen tunnin ajan joutavia rupatellen ja tarjoilemalla näille kahvia. Lopulta kuvausryhmän piti siirtyä kolmannelle paikkakunnalle, missä kohtaus saatiin vietyä lupia kyselemättä päätökseen. Viimeisenä yönä kuvattiin vielä Ku Klux Klanin uhoa mustien kaupunginosassa, ”Badlandissä”.

The Intruder ei syntynyt onnellisten tähtien alla.

Corman oli tottunut saamaan rahoitusta hankkeilleen jo pelkästään kertomalla elokuvan aiheen. The Intruderin rahoittamisesta tutut yhteistyökumppanit United Artists, AIP ja Allied Artists eivät suostuneet edes neuvottelemaan. Niinpä Corman joutui kustantamaan elokuvan suurelta osin itse. Rahaa saatiin kokoon vaivaiset $90.000.

The Intruder oli ensimmäisiä elokuvia joissa käytettiin sanaa ”nigger”. Tästä syystä elokuvalevittäjien järjestö Motion Picture Association Of America ei suostunut antamaan sille käytännössä välttämätöntä ikärajaluokitustaan. The Intruder oli edeltänyt ainakin neljä suuren budjetin elokuvaa joissa käytettiin nigger-sanaa, eikä MPAA ollut reagoinut niiden kielenkäyttöön. Kiista johti oikeudenkäyntiin, minkä tuloksena elokuva viimein sai MPAA:n hyväksynnän.

Yksikään suurista levitysyhtiöistä ei suostunut ottamaan ohjelmistoonsa The Intruderia. Osa yhtiöistä ei huolinut sitä koska heidän alueellaan ei ollut rotuongelmia, toiset koska heillä oli rotuongelmia.

Kaiken huipuksi The Intruderin esittäminen Cannesin elokuvajuhlilla estettiin: ”On niin Hollywoodin kuin muidenkin asianosaisten edunmukaista, ettei tätä teosta kutsuta edustamaan (amerikkalaista) nykyelokuvaa”.

The Intruder on niitä harvoja elokuvia jotka kiireinen ohjaaja malttoi tehdä huolella. Tämä on vielä sitäkin poikkeuksellisempaa kun ottaa huomioon elokuvan kohtaamat vaikeudet. Olisiko kukaan muu kuin kevyellä organisaatiolla ja tiiviillä aikataululla työskentelemään tottunut Corman onnistunut valmistamaan elokuvan näissä olosuhteissa?

The Intruder on kiistaton osoitus Cormanin kyvystä tehdä halutessaan vakuuttavaa jälkeä. Se on vielä kolmekymmentävuotiaanakin dynaaminen ja ihmiskuvaukseltaan luonteva. Vaikka elokuva on avoimen idealistinen ja kaikkea muuta kuin objektiivinen, on se ajankuvana realistisempi kuin rahan ehdoilla valmistunut (sinänsä erinomainen) toimintaviihdetuote Mississippi Burning (1988), johon se helposti vertautuu.

Kaikesta erinomaisuudestaan huolimatta juuri The Intruder oli se ensimmäinen Corman-elokuva joka tuotti taloudellista tappiota. Ylistävät arvostelut ja palkinnot elokuvafestivaaleilla eivät sitä pelastaneet.

Suurimpana syynä elokuvan tappiollisuuteen olivat levitysvaikeudet. Toisaalta se oli väliinputoaja, joka ei sopinut Cormanin ainoana ei-kaupallisena teoksena mihinkään totuttuun B-elokuvan genreen. Se ei aiheensa puolesta vedonnut keskivertoyleisöön, joka koki elokuvan ”poleemisena” ja ”provokatiivisena”. Sen potentiaaliset ymmärtäjät olivat B-elokuvia vierastavia, eivätkä löytäneet The Intruderia. Harva (!) osasi odottaa exploitatio-ohjaajalta vakavasti otettavaa ajankohtaista yhteiskunnallista draamaa.

The Intruder on Roger Cormanin suuri ylpeydenaihe ja elokuvan menestymättömyys oli siihen kaikkensa satsanneelle liberaalille ohjaajalle traumaattinen kokemus: ”Elokuva oli elämäni suurin pettymys.” The Intruderin jälkeen Corman päätti keskittyä viihde-elokuviin.

– Kari Häkkinen 8.9.1991