KUTSUT (1973)

L'Invitation/Bjudningen
Ohjaaja
Claude Goretta
Henkilöt
Michel Robin, Jean-Luc Bideau, Jean Champion
Maa
Sveitsi/Ranska
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
98 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Ikäraja

Sveitsin uusi aalto eli kunniansa päiviä Claude Gorettan ohjaustöiden voimin. Parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarista kilpaillut Kutsut on ”sydämetön komedia” kollegoidensa ylenkatsomasta, hieman yksinkertaisesta toimistotyöläisestä, joka eräänä päivänä perii valtavan kartanon ja kutsuu työtoverinsa käymään.

***

”Tavalliset ihmiset kiinnostavat minua. Heillä on kerrottavanaan paljon sellaista, josta emme tiedä mitään ja jota he itse eivät edes osaa ilmaista. Heidän elämänsä monotonisuuden takana on usein suuria draamoja – Myös pikkuporvaristo, vaikka se uskoo olevansa etuoikeutettu työväenluokkaan nähden, on itse asiassa yhteiskunnan uhri – Minulle on kuitenkin tärkeämpää kuvata ihmisiä ja heidän elämäänsä kuin tehdä poliittista analyysiä. Vaikka minun pitäisi tehdä elokuva tästä järjestelmästä, en voisi unohtaa, että ihmisillä on henkilökohtaisia ongelmia.” (Goretta).

Kutsut on helppo nähdä Renoirin hengessä syntyneenä elokuvana ja sen motto voisi olla Pelin sääntöjen usein lainattu päätelmä: ”Katsos, tässä maailmassa on kauheaa se, että kaikilla on syynsä”. Mutta yhtä hyvin kuin Pelin sääntöjen tapainkuvaukseen Kutsut liittyy myös Virran haikean suloiseen impressionismiin. Puutarhajuhlan idyllistä ja koomisista suhdeverkoista elokuva tiukkenee yksilöllisen spontaanisuuden ja sosiaalisen protokollan allegoriseksi yhteentörmäykseksi. Alkutekstien toimistojakso luo rauhallisen tehokkuuden ilmapiirin, mutta tarinan edetessä henkilökunnan eli elokuvan henkilöiden hierarkia osoittautuu niin hauraaksi, että pienikin virheliike romuttaa koko pyramidin. Tähän tarjoaa tilaisuuden puutarhajuhla, jonka Rémy, hiljainen ja kiltti vanhapoika, järjestää työtovereilleen otettuaan äitinsä kuoleman jälkeen lomaa ja ostettuaan hienon huvilan maaseudulta.

Gorettan elokuvan paradoksi on siinä, että vaikka toiminta kiertyy hitaasti kohti kaaosta, tyyli pysyy moitteettoman viileänä ja eleganttina. Tarinan koomiset vaiheet, pikkuporvariston hillityn charmin murtuminen, on hahmotettu selkeästi ja älykkäästi: alun kunnioittavasta juhlallisuudesta vitsailun ja vapautumisen kautta naamioiden putoamiseen ja punatukkaisen sihteerin striptease-esitykseen. Kaiken aikaa Gorettan näkökulma säilyy rauhallisen tarkkailevana, samalla kun hän pitää henkilönsä niin täsmällisessä dramaattisessa tasapainossa, että sympaattiset henkilöt eivät hetkeksikään varasta koko huomiota epäsympaattisten kustannuksella.

Selvästikin elokuva haluaa sanoa, että juhlalla on oma kirjoittamaton protokollansa aivan kuten toimistotyöllä. Työelämän hierarkinen rakenne ulottuu vapaa-aikaan ja säätelee ihmisten käyttäytymistä myös silloin kun he ”vapautuvat” tai eivät edes tiedosta asenteitaan. Elokuvan koominen jännite rakentuu siitä, kuka henkilöistä seuraavaksi jäykistyy suvaitsemattomuuteen sosiaalisen anarkian levitessä. Eikä kukaan henkilöistä selviä ilman arvokkuutensa murenemista. Gorettan elokuvan kauneus on siinä metronomisessa täsmällisyydessä ja kontrollissa, jolla se kartoittaa sosiaalisen luhistumisen komedian. Niin suuren houkutuksen slapstickiin kuin tarina sisältääkin, sisällön anarkia ei hetkeksikään leviä elokuvan puhtaaseen ja hallittuun tyyliin.

–  Nigel Andrewsin (Sight & Sound, Winter 1973/74) ja muiden lähteiden mukaan