ITALIATAR JA RAKKAUS (1961)

Lyhyen espanjalaisuran jälkeen Marco Ferreri teki italodebyyttinsä tässä episodifilmissä, joka tuo yhteen yksitoista kiehtovaa menneisyyden ja tulevaisuuden nimeä: Giulio Questi, Florestano Vancini, Gian Vittorio Baldi, Francesco Maselli… Omassa osuudessaan Ferreri kohauttaa tiivistämällä aviorikoksen kuvaan pikkuvauvan otsalla kykkivästä raatokärpäsestä.

***

Vittorio De Sican käsikirjoittajana maailmanmaineeseen ja auktoriteettihahmoksi ponnistaneen Cesare Zavattinin panos on yksi avainsyistä siihen, miksi episodimuoto kohosi niin keskeiseksi ja runsaasti harrastetuksi lajityypiksi länsieurooppalaisessa elokuvatuotannossa 1950–60-luvuilla. Yksi ensimmäisistä merkittävistä, Meidän naisemme (1953, ohjaajina mm. Visconti, Rossellini ja Zampa), valmistui Zavattinin ideasta ja aloitteesta, ja jo seuraavana vuonna hän kirjoitti De Sicalle alan varsinaisen klassikon Napolin kultaa. 1960-luvulla Zavattini kynäili lisää episodi-ideoita De Sicalle, samalla kun valmisti itse 16 eri ohjaajan portmanteau-muotoisen kaupunkidokumentaarin I misteri di Roma (1963).

Myös 11 ohjaajan työn episodeittain summaava Italiatar ja rakkaus (1961) tehtiin Zavattinin aloitteesta. Pohjana on Gabriello Parcan suureen suosioon kohonnut populaaris-antropologinen teos ”Le italiane sin confesso” vuodelta 1959, joka muodosti haastatteluaineistoon perustuneen kuvan italialaisen naisen henkisestä maisemasta emansipaation kynnyksellä. Valkokangaskokoonpanossa on omaa huumoriaan (esim. jakso ”Avioliitto” seuraa välittömästi jaksoa ”Avioero”), ja muutamat jaksot ovat dokumentaarisia. Ohjaajakokoelma on poikkeuksellisen mielenkiintoinen: ainoastaan Francesco Maselli (Hehkuva tuli) edustaa jo elokuvan valmistusaikana vakiintunutta mainetta nauttinutta tekijää. Korkeimmalle tulokkaista kohosi sittemmin Marco Ferreri, jonka ensimmäinen italialainen elokuva tämä oli (hänellä tosin oli tilillään jo kolme espanjalaista täyspitkää elokuvaa). Ferrerin tulevaa tyyliä ennakoi ihanteellisesti lyhyt väläys, jossa äidin aviorikos tiivistyy otokseen pikkuvauvan otsalla kykkivästä raatokärpäsestä. Kulttifiguureiksi ohjaajista ovat sittemmin kohonneet ainakin Giulio Questi (Django Kill!), Florestano Vancini (Vendetta) sekä Gian Vittorio Baldi (puolidokumentaarisen tarkk’ampujathrilleri Fuocon ohjaaja, ynnä monien mahdottomien produktioiden tuottaja Bressonista Straubiin), ja ehkä myös ”Dinon veli” Nelo Risi (Ondata di calore): kukin näistä neljästä oli aiemmin ohjannut vain lyhytelokuvia, ja kaikki pääsivät käsiksi kokoillan tuotantoihin pian Italiattaren jälkeen. Muutamalle tekijälle ohjaus jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi: näin esimerkiksi homoseksuaalisuutta empaattisesti omassa episodissaan käsitelleelle käsikirjoittajakonkari Carlo Mussolle.

– Petteri Kalliomäki 15.2.2023