SOTILASPOIKA (1971)

Käsikirjoittajamestari Dalton Trumbon ainoaksi jäänyt ohjaustyö kertoo suunsa, korvansa, silmänsä sekä kaikki raajansa menettäneestä ensimmäisen maailmansodan invalidista. Elokuva oli dynamiittia Vietnamin sodan Yhdysvalloissa, aivan kuten Trumbon itsensä kirjoittama alkuperäisromaani ilmestymisvuotensa 1939 maailmantilanteessa.

***

Kuvaukset heinäkuusta syyskuuhun 1970, Vietnamin sodan riehuessa. Budjetti $ 1 milj.

HUOM! Vuonna 1964 Luis Buñuel suunnitteli Trumbon romaanin elokuvaamista Trumbon ja Buñuelin yhteisen käsikirjoituksen pohjalta. Sieltä lienevät peräisin Sotilaspojan surrealistiset ainekset. Buñuel varmasti olisi toteuttanut aiheen toisin, vähemmän tunteillen, varmempaa satiiria soveltaen. Buñuelin arvio Trumbon elokuvasta (Viimeinen henkäykseni, 1983): ”Liian pitkässä elokuvassa oli jäljellä jotain mielenkiintoista, vaikka se muuten olikin täynnä akateemisia unia.” Alkuteksti on hieman armeliaampi (Mon dernier soupir, 1982): ”Il restait quelque chose d’intéressant dans ce film trop long, malheuresement illustré de rêves académiques.”

HUOM. 2! Romaanin ja elokuvan alkuperäisnimi Johnny Got His Gun periytyy George M. Cohanin reippaasta ensimmäisen maailmansodan marssilaulusta ”Over There” (1917), sen alusta: ”Johnnie, get your gun, get your gun, / Take it on the run, on the run, on the run. / Hear them calling you and me, / Ev’ry son of liberty. / Hurry right away, / No delay, go today, / Make your daddy glad to have had such a lad, / Tell your sweetheart not to pin- / To be proud her boy’s in line. / Over there, over there, / Send the word, send the word over there / That the Yanks are coming, / The Yanks are coming, / The drums rum-tumming ev’rywhere. / So prepare, say a prayer, / Send the word, send the word to beware, / We’ll be over, / We’re coming over, / And we won’t come back till it’s over over there.”

HUOM. 3! Toisen maailmansodan jälkivuosina John Garfield oli kiinnostunut Trumbon romaanin elokuvaversiosta ja halukas tulkitsemaan Joe Bonhamia. Epäamerikkalaiskuulustelut kuitenkin tehokkaasti estivät hankkeen toteutumisen.

Sotilaspoika (1939) on Dalton Trumbon (1905-1976) neljästä valmistuneesta ja julkaistusta romaanista paras ja tunnetuin, väkevän pasifistinen tour de force. Sen todellisuuspohjaisena kohteena on ensimmäisen maailmansodan äärimmäisinvalidi, ”basket case”, raajansa, kasvonsa, aistinsa menettänyt nuori mies. Joella on jäljellä vain tuntoaisti sekä – aivovaurioista huolimatta – ajatusten ja tunteiden sisäinen maailma: muistot, fantasiat ja hallusinaatiot, joita Trumbo kuvasi ”modifioitua tajunnanvirran tekniikkaa” soveltaen ja myös elokuvan keinoja (eloisat, taloudelliset, omaelämäkerralliset takautumat, montaasi, ajan käsittely, himmennykset, kokonaisuuden suppeus ja tiiviys) hyväkseen käyttäen. Trumbo oppi James Joycelta, John Dos Passosilta, Hemingwaylta ja Faulknerilta, jonka ”Äänen ja vimman” idiootti Benin käsittelyyn Joen tajunnan jäljittämistä on verrattu. Romaani on piinaavassa, rumassa voimassaan rinnasteinen Emile Zolan teoksiin, on Leonard Kriegel todennut.

Elokuvaversio on 66-vuotiaan skenaristi-kirjailijan ainut ohjaus: sen kömpelyydet lienevät ymmärrettäviä ja anteeksi annettavia. Sairaalahuoneen objektiivinen todellisuus on mustavalkoista elokuvaa, Joen subjektiivinen maailma nähdään värillisenä. Joen todellisuus on painajaistakin pahempi. Hänen ainoaksi toivokseen kasvaa yhteydenotto kanssaihmisiin: kun hoituri kirjoittaa Joen rintaan ”Merry Christmas!”, Joe haltioituu, koska saa tietää kiinnekohdan, josta laskea ajan kulun. Lopulta Joe oppii morsettamaan päätään liikuttaen.

Trumbon elokuva on Cohanin ”Over There” -laulun kääntöpuoli, joka säkeen kritiikki, ironisointi ja satiiri. Alkutekstijakson muodostaa uutiskatsausmontaasi: paraateja, paraateja, hallitsijoita, kenraaleja, poliitikkoja, marssivia sotilaita. Taustalla kumisee pahaenteinen rummutus. Sekvenssi päättyy ruudun pimentävään valtaisaan räjähdykseen. Sitten kuulemme vain henkiin jääneen sotilaan hengityksen. Haavoittunut numero 47 pysyköön hengissä, sillä tästä ”aivokuolleesta” voidaan oppia jotakin…

Muistoissaan Joe palautuu elämänsä tärkeimpiin hetkiin: rakastettu Kareniin, isän kuolemaan, lapsuuden idyllimaisemiin, jouluun, lopulta haavoittumispäivään, juoksuhautaan, baijerilaisvainajaan piikkilangassa, öiseen hautausryhmään, sateeseen, mutaan, räjähdykseen. Miljöö on tuttu vaikkapa Loseyn Kuninkaasta ja isänmaasta.

Fantasioissaan Joe loihtii Kristuksen kortinpelaajien keskelle asemalla. Sotaan lähtöä odottavat nuorukaiset tietävät jo miten tulevat kuolemaan. Jatkossa Kristus nähdään ammatissaan, puuseppänä, arkkujen veistäjänä. Hän ei pysty auttamaan Joeta, joka tarvitsee suuremman ihmeen kuin uni-Jeesuksen. Elokuvan lopulla käy ilmi, ettei Jumalakaan voi olla Joen potilashuoneen kaltaisessa paikassa.

Sotilaspoika on tunteenomainen hyökkäys sotaa vastaan. Älyllistä sodan kritiikkiä oli Trumbon mielestä tehty kauan, jopa turruttavasti. Trumbo ei halunnut käsitellä sodan syitä: tehtävä olisi ollut liian mutkikas.

Joen groteskein kuvitelma esittelee hänet friikkinä sirkuksessa. Kyltissä lukee: ”Joe Bonham, The Self Supporting Basket Case.” Pääsylippu maksaa 15 centtiä. Lähes alaston Kareen rahastaa, isä ja äiti mainostavat nähtävyyspoikansa. Saatuaan morsetuksellaan viimein yhteyden muihin ihmisiin Joe tahtokin, että hänet pantaisiin näytteille tivoliin. Hänhän on erikoistapaus, poikkeava synnynnäistä friikeistä, sillä hänet tekivät ihmiset.

”Jos ette anna ihmisten nähdä minua, niin tappakaa minut!”

Luonnollisestikaan Joen pyyntöön ei suostuta. Padrellakaan ei ole hänelle mitään viestiä. Hän tokaisee johtavalle sotilaalle: ”Hän on teidän ammattinne tuote, ei minun.” Nukutusaineen tokkuroima Joe suljetaan salaiseen huoneeseen, ja luukut on pidettävä aina suljettuina. Lohduttomina viime sanoinaan Joe morsettaa tyhjyyteen: ”S.O.S. Help me!” S.O.S. Help me!” Huone pimenee iäksi.

Elokuvan lopputekstit. ”Sodissa kuolleita vuodesta 1914 lähtien: yli 80 miljoonaa. Kadonneita tai silpoutuneita: yli 150 miljoonaa. Dulce et decorum est pro patria mori (Suloista ja arvokasta on kuolla isänmaan puolesta).”

***

Trumbon kirjoittamat elokuvat, joista monet salanimien/julkisivujen turvin. Suluissa ohjaajat, luettelo on epätäydellinen ja osin epävarma: Road Gang (Louis King, 1936), Love Begins at Twenty (Frank McDonald, 1936), Tugboat Princess  (David Selman, 1936), The Devil’s Playground / Kuolemansukeltaja (Erle C. Kenton, 1937), That Man’s Here Again (Louis King, 1937), Fugitives for a Night (Leslie Goodwins, 1938), A Man to Remember (Garson Kanin, 1938), The Flying Irishman (Leigh Jason, 1939), Sorority House (John Farrow, 1939), Five Came Back / Vain viisi palasi (john Farrow, 1939), The Kid from Kokomo (Lewis Seiler, 1939), Career (Leigh Jason, 1939), Heaven with a Barbed Wire Fence (Ricardo Cortez, 1939), the Lone Wolf Strikes (Sidney Salkow, 1940), Curtain Call (Frank Woodruff, 1940), A Bill of Divorcement (John Farrow, 1940), Half a Sinner (Al Christie, 1940), We Who are Young (Harold S. Bucquet, 1940), Kitty Foyle (Sam Wood, 1940), Accent on Love (Ray McCarey, 1941), You Belong to Me / Vaimoni – lääkäri (Wesley Ruggles, 1941), The Remarkable Andrew (Stuart Heisler, 1941), I Married a Witch / Noita tahtoo naimisiin (René Clair, 1942), A Guy Named Joe / En lennä yksin (Victor Fleming, 1943), Tender Comrade (Edward Dmytryk, 1943), Thirty Seconds over Tokyo / 30 sekuntia Tokion yllä (Mervyn LeRoy, 1944), Our wines have Tender Grapes / Kun sato kypsyy (Roy Rowland, 1945), Jealously (Gustav Machaty, 1945), It’s a Wonderful Life / Ihmeellinen on elämä (Frank Capra, 1946), The Beautiful Blonde from Bashful Bend / Vaalea villikissa (Preston Sturges, 1949), Gun Crazy / Rikosten pyörteessä (Joseph H. Lewis, 1949), Emergency Wedding / Mieheni on mustasukkainen (Edward Buzzell, 1950), The Prowler (Joseph Losey, 1951), He Ran All the Way (John Berry, 1951), Affair in Trinidad / Trinidad (Vincent Sherman, 1952), Roman holiday / Loma Roomassa (William Wyler, 1953), Carnival story / Rakkauden leikkipaikka (Kurt Neumann, 1954), Rummelplatz der Liebe (Kurt Neumann,1954), Mannequins für Rio / Mannekiineja Rioon (Kurt Neumann, 1954), The Boss (Byron Haskin, 1956), Brave One / Hiljainen sankari (Irving Rapper, 1956), Heaven knows, Mr. Allison / Kuka tietää Mr. Allison (John Huston, 1957), No Down Payment / Kaiken, mitä haluat (Martin Ritt, 1957), The Green-eyed Blonde (Bernard Girard, 1957), Wilds in the Wind / Tuuli on raju (George Cukor, 1957), Cowboy (Delmer Daves, 1958), Terror in a Texas Town / Terroria Teksasissa (Joseph H. Lewis, 1958), etc. etc.

– Matti Salo, 1992