SPARTACUS (1960)

Taistelutantereena on nyt roomalainen amfiteatteri, ja Kirk Douglas on orjakapinaa johtava gladiaattori. Kubrickin uralla teos on poikkeus: historiallinen eepos ja ison budjetin studiotuotanto.

***

“Hanke oli mutkikas, Stanley Kubrick tuli mukaan sangen myöhään ja korvasi Anthony Mannin, ja mustan listan takia minut salakuljetettiin mukaan. Hassua, mutta Stanley oli lukenut Arthur Koestlerin romaanin The Gladiators, joka tietenkin on paljon parempi kirja (kuin Fastin), ja katsoessani otoksia huomasin outoja asioita pääsevän elokuvaan. Minun oli sanottava hänelle: “Kuulehan nyt, Stanley, tuo tuommoinen ei nyt ole oikein laillista.”

– Dalton Trumbo haastattelija Axel Madsenille, Sight and Sound, Summer 1971

Orjasodan tai gladiaattorien sodan nimellä tunnetut historian tapahtumat sattuivat Etelä-Italiassa 73-71 ennen Kristusta. Spartacus lienee ollut traakialainen orja. Hän pakeni 70 toverinsa kanssa Capuassa sijaitsevasta gladiaattorien valmennuskoulusta. Hänen joukkonsa kasvoi lähelle sataatuhatta ja se kukisti roomalaiset legioonat useita kertoja, ennen kuin Marcus Crassus löi jäljelle jääneet 60 000 orjaa taistelussa jossa Spartacus itsekin kaatui. Marcus Crassus ristiinnaulitutti 6000 vankia Capuasta Roomaan johtavan Via Appian varsille. Pompeius tuhosi pakoon päässeet.

Spartacus on inspiroinut kautta vuosien kirjailijoita ja muita taiteilijoita. Niukat historian tiedot ovat suoneet mahdollisuuksia fiktiivisille täydennyksille ja tulkinnoille; erityisesti vuosisatamme vallankumouksista kiinnostuneet ovat nähneet hänessä enteitä ja paralleeleja sisältävän hahmon. Arthur Koestlerin The Gladiators (1938) lienee paras romaani aiheesta. Suomessa Konrad Lehtimäki kirjoitti Spartacuksesta näytelmän. Aram Hatšaturjanin baletti on varsin kuuluisa. Elokuvia on tehty useita, mutta vain Kubrickin versio tunnetaan.

Anthony Mann ehti ohjata vain kuuden päivän ajan, ennen kuin Kirk Douglas, Bryna-yhtiön johtajana, hänet erotti. Erottamisen syynä ilmeisesti oli se että Mann ei hyväksynyt Douglasin painotusta vuoropuhelussa ilmaistun sanomallisuuden suuntaan vaan halusi visuaalista, fyysistä otetta. Epäselväksi on jäänyt, säilyikö elokuvassa mitään Mannin ohjaamia jaksoja. Jeanine Basinger väittää Anthony Mann -kirjassaan (1979) että kaikki avauksen erämaakohtaukset ja kaikki gladiaattorikoulun kohtaukset (lukuunottamatta Varinian otoksia) ovat Mannin työtä, ohjaajansa tuttuun kompositiotyyliin. Kieltämättä mainitut osat joka tapauksessa kuuluvat elokuvan parhaisiin.

Elokuvan ensimmäisen käsikirjoituksen laati kirjailija Howard Past itse, mutta ei osannut työskennellä tarpeeksi nopeasti, joten kokenut ammattilainen oli välttämätön, ja niin Dalton Trumbo vedettiin mustan listan pimennoista, joissa hän oli ahkeroinut runsaat kaksikymmentä vuotta. Trumbo aloitti alusta. Hänen käsikirjoituksensa on teknisesti mallikas suoritus, mutta se ei ylitä Fastin romaanista periytyviä ilmeisiä heikkouksia. Trumbo suoristi Fastin kirjan takautumarakenteen, tiivisti ja henkilökohtaisti tapahtumia ja ihmissuhteita. Lopun idea Spartacuksen ristiinnaulitsemisesta saattoi olla muiden sanelema ratkaisu, joka vähät välittää historian tiedoista. Päätösosiin kertyy Jeesuksen uhrikuolemaa vahvasti enteilevää painokasta symboliikkaa.

Stanley Kubrick oli tyytymätön käsikirjoitukseen mutta oli pakotettu noudattamaan sitä, koskapa elokuvan ohjakset viime kädessä olivat Kirk Douglasin käsissä. Spartacuksen suhteeton idealisointi, Spartacuksen ja Varinian väliset puhtaan lemmen kohtaukset, monet vasemmistokliseet vapaudesta ja oikeudesta – näille Kubrick ei mahtanut mitään. Improvisoinnille jäi sentään hieman tilaa. Peter Ustinov kertoo omaelämäkerrassaan Dear Me (1977) että hän kirjoitti uusiksi kaikki Gracchus-Batiatus-kohtaukset, ja että Kubrick hyväksyi muutokset suurin piirtein sellaisinaan. Luettuani Arthur Koestlerin mestarillisen The Gladiators -romaanin olen ihmettelevällä kannalla siihen nähden mitä Kubrick mahdollisesti varasti tuosta jäntevän filosofis-ideologisesta teoksesta, jonka rinnalla Howard Fastin opus näyttäytyy sujuvana, paikoin tosi falskina, “purppuraproosana”. Veikkaisin avausta, jossa kertoja suo tapahtumien historiallisen kehyksen ja puhuu Roomasta ihmisorjuuden taudin tartuttamana, diktaattorien ajan koitosta ja orjuuden lopun unelmasta kaksituhatta vuotta ennen unelman toteutusta. Toinen Koestler-muistuma voisi olla viimeinen taistelu, elokuvan ohjauksellinen tour de force, jonka visuaalinen ilme kielii Kubrickin tarkkaan tutkineen Eisensteininsa, erityisesti Aleksanteri Nevskin.

George Orwell ihmetteli lehtiartikkelissaan “As I Please” (Tribune 28.7.1944, uudelleenjulkaistu teoksessa The Collected Essays, Journalism and Letters of George Orwell, Volume 3: As I Please 1943-1945, 1968), miten vähäinen on niiden orjien määrä joista mitään tiedetään, vaikka sivilisaatio nojasi orjuuteen runsaat viisituhatta vuotta. Spartacuksen ohella Orwell tunsi vain tarunomaisen Aisopoksen ja filosofi Epiktetoksen. Joukkoon voisi myöhemmiltä vuosisadoilta lisätä Haitin neekeriorjien johtajan, Toussaint L’Ouverturen, 1700-1800 -vuosisatojen vaihteesta sekä William Styronin romaanin tunnetuksi tekemän mustan kapinoitsijan, Nat Turnerin, 1830-luvun Virginiasta. Orwellin huomauttama asiantila tuntuu sitäkin oudommalta, kun vaikkapa Spartacuksen vuosikymmeninä Rooman imperiumia vastaan nousi tuhansittain orjakapinoitsijoita.

Spartacuksen historian keskeinen kysymys on: Miksi? Miksi tämä kapina epäonnistui? Howard Fastin romaanissa kysymystä toistetaan monta kertaa, mutta kunnon vastausta siihen ei anneta. Elokuvaversiosta opimme sitäkin vähemmän. Arthur Koestler pohtii ongelmaa monelta kantilta ja päätyy “kiertoteiden lakiin”, keinojen ja päämäärien tuttuun pulmaan. Utopiaa kohti matkaavan johtajan on pakostakin oltava säälimätön juuri säälin vuoksi. Eli Orwellin sanoin: “Et voi saavuttaa mitään ellet ole valmis käyttämään väkivaltaa ja viekkautta, mutta niitä käyttämällä väärennätkin alkuperäisen päämääräsi.” Koestlerin romaanissa Spartacuksen vallankumous epäonnistuu siksi että johtaja kaihtaa ottamasta viimeistä askelta, armottoman hirmuvallan pystyttämistä, toisin ajattelevien kertakaikkista murskaamista.

– Matti Salo 5.12.1985

Muita lähteitä:

Bruce Cook: Dalton Trumbo (1977)
Howard Fast: The Naked God: The Writer and the Communist Party (1957)
Arthur Koestler: The Invisible Writing: An Autobiography (Second Volume) (1954), Bricks to Babel: Selected Writings with Comments by the Author (1980)
Thomas Allen Nelson: Kubrick: Inside a Film Artist’s Maze (1982)
Gene D. Phillips: Stanley Kubrick: A Film Odyssey (1975)
Walter B. Rideout: The Radical Novel in the United States 1900-1954: Some Interrelations of Literature and Society (1956)