LA RÉGION CENTRALE (1971)

Ohjaaja
Michael Snow
Maa
Kanada
Kesto
180 min
Teemat
Kopiotieto
16 mm
Lisätieto
kokeellinen elokuva * kuvattu robottikameralla vuoren huipulla Kanadassa
Ikäraja

La région centrale on Snown tutkielma maisemasta; vuorenhuipulle aseteltu kamera liikkuu erikoisvalmisteisella ohjelmoidusti pyörivällä robottijalustalla tallentaen näkymiä, joita ihmissilmä ei kykene havainnoimaan. Jazz-muusikkonakin ennen elokuvauraansa vaikuttanut Snow sävelsi itse elokuvaan oman elektronisen soundtrackin.

***

Michael Snow voidaan epäilemättä määritellä kameran alkemistiksi. Epäilemättä hän kuuluu taiteensa etujoukkoihin. Hän tunkeutuu kohti ”seitsemännen taiteen” olennaista luontoa, linkoaa katsojan sen maailman sydämeen joka on olemassa ennen puhetta, mielivaltaisesti annettuja merkityksiä, jopa ennen koko maailmankaikkeuttamme ja havaitsemisen rakenteita.

La Région Centrale on Snow’n ensimmäinen pitkä elokuva – yli kolmen tunnin kestossaan jopa ylipitkä – ja monessa suhteessa hänen kunnianhimoisin kokeilunsa kameralla ja kameran liikkeillä. Elokuvaansa varten Snow rakennutti erikoiskameran, joka pystyi liikkumaan kaikkiin suuntiin: horisontaalisesti, vertikaalisesti, lateraalisesti tai spiraalisesti. La Région Centrale on yksi keskeytymätön kameranliike halki tilan, jossa säännöllisesti väliin leikattu X toimii kiintopisteenä vakaaseen todellisuuteen. Elokuvan miljöö on autio vuoristoseutu, vailla jälkeäkään inhimillisestä elämästä: puuton ylätasanko joka avautuu ympäröivien vuorten laajaan ympyränmuotoiseen perspektiiviin.

”Kamera liikkuu täydet 360 astetta näkymättömän pisteen ympäri, ei vain horisontaalisesti, vaan joka suuntaan ja sfäärin jokaisella tasolla. Se ei liiku vain ennalta ohjattuja kiertoratoja ja spiraaleita pitkin, vaan sekin kääntyy, kierii ja pyörii. Niin että siinä on kehiä kehien sisällä ja piirejä piirien sisällä. Lopulta siinä ei ole painovoimaa. Elokuvani on kosminen viipale.” (Snow).

La Région Centralea on luonnehdittu ensimmäiseksi todelliseksi elokuvaksi maisemasta. Snow’n teoksen kunnioitusta herättävin ja haastavin puoli on kenties siinä, missä määrin kamera suorittaa operaatioita joita yksikään ihmissilmä ei voisi lähestyä. Jäljittäessään ja tutkiessaan näkökentän lohkoja se on matka joka häilyy mietiskelevästä demoniseen. Mutta kuten Snow sanoo: ”Katsoja on tässä, elokuva on siinä. Se ei ole fasismia eikä viihdettä.”

Mitä se sitten on? Voisi sanoa, että kyseessä on tutkimus inhimillisistä ja ei-inhimillisistä havainnoista, joissa tieteelliset ja esteettiset periaatteet kietoutuvat loputtomasti yhteen. Tämän elokuvan kanssa tulee toimeen vain katsoja joka pystyy vaaputtamaan itsensä tiukasta identifikaatiosta kameran kanssa, tilanteesta jota useimmat elokuvat vaativat tasolla tai toisella. Tämän mukautumisprosessin myötä katsoja saattaa oppia valtavasti niistä tilaa ja psykologiaa koskevista olettamuksista jotka hän tavallisesti kantaa mukanaan elokuviin.

Snow’n tuttu tilan/valon/dynamiikan yhdistelmä on nyt kehittynyt pisteeseen, jossa se hylkää tarinan ja inhimillisen elementin ja keskittyy kokonaan noihin kolmeen olennaiseen ainekseen. Tätä arkkitehtuurin, kuvanveiston, maalauksen ja elokuvan yhdistelmää hallitsevat erilaiset säännönmukaiset rytmit, jotka ohjaava näkemys suhteuttaa hienosyisesti yhteen. Ainoa jäljelle jäävä muuttuja on pituus. Silläkin on oma välttämättömyytensä, joko suhteessa yksittäisiin rytmeihin tai kokonaisuuden universaalisuuteen.

”Tämän elokuvan rakenne on jotenkin klassinen, kuin sinfoniassa, jossa alussa esitellään muutamia teemoja, sitten muutamia variaatioita. Mukana on liikkeitä, jotka toistetaan vaihtelevalla tempolla tai liitetään muihin liikkeisiin. Alussa ja lopussa elokuva antaa vaikutelman suuremmasta liikkeestä; kun taas keskiosassa, jossa taivas on hallitsevana, liike tuntuu menettävän kaikki dramaattiset ominaisuutensa ja lähestyy tapaa jolla planeetat liikkuvat ja pitempi ajanjakso kuluu. Kuitenkaan kyseessä ei ole mikään matemaattinen tai geometrinen struktuuri, joka olisi kuvattavissa noilla termeillä. Kyseessä on pikemminkin sarja variaatioita jotka käyttävät hyväksi kameran kiertoliikkeen jokaisen mahdollisen nopeuden ja yhdistelmän.” (Snow)

– Jonathan Rosenbaumin (American Film, September 1978), Louis Marcorellesin (Cinema Canada 6, February/March 1973) ja muiden lähteiden mukaan

La Région Centrale saattaa olla kaikkein aikojen spektaakkelimaisin kokeellinen elokuva. Artforum-lehden John W. Locke kutsui sitä vuonna 1973 ”hienoimmaksi ja tärkeimmäksi koskaan näkemäkseen” elokuvaksi. Jos fraasia ”katseen metafora” on ylipäänsä tarpeen liittää mihinkään teokseen, niin nyt se on paikallaan.

Wavelengthin (1967) jälkeen Snow jatkoi tutkimuksiaan kameran ja rajauksen suhteesta tilaan ja aikaan. Standard Timessa (1967) kamera panoroi edestakaisin olohuoneessa kahdeksan minuutin ajan. <—–> (1968-69) jatkoi vielä pidemmälle. La Région Centralessa Snow sai aikaiseksi liikkuvia kuvia, joita ihmissilmä ei kerta kaikkiaan pysty havaitsemaan. Hän pyysi Pierre Abbeloosia suunnittelemaan ja rakentamaan laitteen, jonka avulla kameran olisi mahdollista liikkua vapaasti akselinsa ympäri. Matalan jalustan avulla kameran linssi saattaisi pyyhkiä muutaman sentin päästä maanpintaa ja jatkaa liikettä sulavasti kohti taivasta. Snow vei laitteensa vuoren huipulle, lähelle Sept Îsles’a, Quebecin maakunnan keskipisteeseen. Ohjelmoitu kamera tallensi sarjan alati vaihtuvia kuvia karusta maisemasta. Elokuvan alussa kamera panoroi 360 astetta ympäriinsä esitellen tapahtumapaikan katsojalle. Sen jälkeen se alkaa hiljalleen näyttää yhä oudompia näkymiä (kallellaan, ylösalaisin) pyörivien ja edestakaisten liikkeiden avulla.

Ääniraita on koostettu kameraa ohjelmoivan laitteen sähköisistä äänistä. Välillä ne ovat synkronissa kuvan kanssa, välillä eivät. La Région Centrale vertautuu eniten Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001:een (1968). Molemmissa elokuvissa katsojalle avautuu karu, alkukantainen maisema ilman ihmishahmoja oudon äänimaailman kera.

Kun kamera elokuvan toisella tunnilla vihdoin pyörähtää pystysuunnassa siten, että horisontti asettuu kohdalleen, se näyttää virheeltä. Ihmis- ja eläinhahmojen puuttuessa elokuvasta, katsoja alkaa nähdä kivien varjoissa eläinten silhuetteja. Tässä elokuvassa on mahdotonta olla huomaamatta kameran liikkeitä. Katse suuntautuu kohti kuva-alan reunoja pikemmin kuin kohti kuvan keskustaa.

Viimeinen tunti tarjoaa erikoisen kokemuksen, kun salamannopeat käännähdykset ja pyörähtelevät liikeradat muodostavat dynaamisia väripintoja ja abstraktioita. Lopulta reprokuvauksen avulla tehdyt välähdykset punaiseen ja keltaiseen päättyvät kuvaan, jossa kamera tuijottaa liikkumatta aurinkoon.

– Peter Rist, La Région Centrale, Off-Screen, 30.11.2002

”Päätin laajentaa elokuvavälineen konemaista luonnetta siten, että lopputuloksena olisi objektiivisempi tunnelma. Enää ei olisi tarpeen miettiä tekijän ekspressiivistä ilmaisua, vaan kenties sitä miten tai miksi koko homma sai alkunsa.”

– Michael Snow, LUXin levityskatalogi, kesäkuu 1973.

Sitaatit koonnut ja kääntänyt Mika Taanila / Avanto 17.11.2007