THE LIGHTHOUSE KEEPERS (1929)

Gardiens de phare
Ohjaaja
Jean Grémillon
Henkilöt
Paul Fromet, Geymond Vital, Genica Athanasiou
Maa
Ranska
Tekstitys
French and English intertitles and Japanese subtitles
Ikäraja
S
Kesto
80 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Lisätieto
säestys Susanna Viljanmaa * double bill -lippu 13 € / 10 € (klubikortilla)

Jean Grémillonin runollisen huuruisessa kauhuelokuvassa The Lighthouse Keepers (Gardiens de phare) isä ja poika ovat kuukauden majakkakomennuksella, kun toista puree vesikauhuinen koira. Robert Eggersin The Lighthouse jatkaa 90-vuotta aikaisemmin aloitettua keskustelua sulavasti kuvaamalla kahden majakanvartijan komennusta 1800-luvun lopulla. Sen aikana nuori timpuri joutuu kestämään vanhan merikrapun simputusta ja ryyppäämistä sekä kuuntelemaan hänen housuistaan päästelemiään sumutorvia. Molemmat elokuvat kuvaavat kunnianhimoisen visuaalisesti, kuinka hulluuden tummat sadepilvet laskeutuvat kivikkoisen saaren ylle.

***

Ranskalaisen elokuvan nuori koulukunta julistaa elinvoimaansa. Viime viikolla André Berthomieun Ces dames aux chapeaux verts, tänään Jean Grémillonin Gardiens de phare [Majakanvartijat]. Nuorten onnistuneet teokset saavat hiipuneen toivon elpymään.

Nimi ei voisi olla napakampi. Lausuessamme sen palautamme mieliin noiden miesten karun elämäntilanteen kaukana kiinteästä maasta ja vailla mahdollisuutta turvautua toisten apuun. Meren äärellä heidän on valaistava laivojen reittiä suojellakseen niitä vaarallisilta kareilta.

Kuvitellaanpa, että yksi heistä tarvitsee apua, että hänen henkensä on vaarassa. Mikä pahempaa, häntä on purrut koira maalla Bretagnessa juuri ennen kuin hän on lähtenyt majakalle. Pelkkä naarmu vain, hän luulee. Mutta hänestä tulee levoton, omituinen, kuume tarttuu. Isä, joka jakaa vartiovuoron hänen kanssaan, uskoo pojan synkän mielen johtuvan siitä, että tämä on erossa morsiamestaan, jonka kanssa hän on menossa naimisiin. Mutta vaiva pahenee. Yvon ei voi enää juoda, ja huolestunutta isää vaivaa pojan tuijottava, hajamielinen, houraileva katse. Ulkona puhkeaa raivoava myrsky, joka estää avun saannin.

Marie, Yvonin morsian, kuulee myös meren väsymättömän pauhun. Kuohuvat aallot nousevat ja paiskautuvat korkealle sojottaviin rantakallioihin. Silloin hän saa tietää, että Yvonia purrut koira on täytynyt lopettaa, koska sillä oli vesikauhu. Pelon valtaan joutunut Marie yrittää tyynnytellä itseään. Ehkä Yvon on välttynyt hirvittävältä taudilta. Mutta miksi majakan valo ei pala, vaikka yö koittaa? On tapahtunut jotakin kauheaa, jota ei uskalla ajatellakaan. Valo ei lakaise merta, ja kaukaa kantautuu hinaajan sireenin hätäkutsu. Majakan vartiosalissa isä ja poika ovat kasvotusten. Pojan hengitys läähättää ja silmissä on kuumeinen katse. Isä haluaa sytyttää lyhdyt, mutta sairas Yvon, ymmärrystä vailla, käy isänsä kimppuun ja tahtoo purra. Alkaa kauhea taistelu eksyneen laivan kutsuessa apua yössä. Isä ei epäröi: hänen on uhrattava poikansa, ja viimeisillä voimillaan hän työntää tämän kohti avointa ovea, syösten tämän tyhjyyteen. Salaperäinen voima saa hänet takaisin velvollisuutensa ääreen majakan vartijana, ja hän sytyttää valon…

Maalla toivonsa menettänyt Marie näkee valon syttyvän ja uskoo Yvonin ihmeen kaupalla pelastuneen…

Jean Grémillonin käsikirjoittaja on ollut Jacques Feyder ja kuvaaja Georges Périnal. Kolmikon yhteistyön ansiota on Gardiens de pharen loistava onnistuminen. Feyder on punonut näytelmään, joka keskittyy yhteen ainoaan tilanteeseen, uusia tapahtumia ja kaksi sivuhenkilöä, jotka elävöittävät toimintaa; hänen käsikirjoituksessaan elää jo l’esprit de cinéma. Arvattavasti hänen ponnistelunsa ovat kohdistuneet taudin kauheiden vaiheiden kuvailemiseen ensioireista aina viimeiseen kriisiin.

Grémillon todella rakastaa merta. Ei kukaan voi ymmärtää Un tour au largen [1926] ohjaajaa paremmin sen monia kasvoja, joita hän seuraa rakastuneesti, olipa kyseessä rannikolle hajoava laine tai myrskyaalto, joka paiskautuu kallioihin täydellä voimalla. Käsikirjoitus ei olisi voinut saada sitä paremmin ymmärtävää ohjaajaa. Väkivaltainen, riuska ja ujostelematon toiminta ei riitä hänelle. Hän löytää majakan koko visuaalisen kauneuden. Hän tutkii sen koneistoa mitä epätavallisimmista kulmista ja innoittuu loputtomasti lyhdyn luomista valoista ja varjoista henkilöiden kasvoilla. Näin hän ilmaisee sitä mitä on tarkoituskin ja muistaa suuren ystävänsä, aivan lähellä olevan meren, joka kohoaa väsymättömästi aina uuteen syöksyyn päin majakkaa. Tällaisesta innoituksesta syntyy suurta taidetta.

Périnal tuo elokuvaan ällistyttävää kuvaustaidetta, joka on todellinen ilmestys. Ei ole kyse mistään valohohtoisesta kuvauksesta vaan pikemminkin tunnelmakuvauksesta, joka on harmaata vaan ei latteaa, tahallisen epäterävää mutta ei sekavaa. Sekin lisää entisestään ahdistuksen ja painostavuuden tunnelmaa. Périnal on oikea taikuri. Käyttämällä punaisia verhoja hän muuttaa aurinkoisen merimaiseman oudoksi kuunmaisemaksi. Valon ja varjon leikki on yhtä sujuvaa kuin Man Rayn kuvissa.

Kolme taiteilijaa tukee tulkintaa koko painollaan. Genica Athanasiou on koskettava nuori bretagnelaisnainen, vaikka hänen kasvonsa eivät juuri värähdä. Fromet’lla isän roolissa on unohtumattoman tunteen hetkiä, ja lopuksi Vital Geymond, Atelierin karkulainen, tulkitsee kirkkaasti mutta harvinaisen suurella voimalla pojan kauhean roolin, jossa moni, eikä vähäisimpiin kuuluva, olisi sortunut.

– Marcel Carné (Cinémagazine n:o 40, 4.10.1929) AA 14.11.2007