JULES JA JIM – RAKKAUDEN HYMY (1961)

Truffaut’n sykähdyttävässä mestariteoksessa saksalainen Jules, ranskalainen Jim ja heidän rakkautensa kohde Catherine etsivät elämän arvoitusta vuodesta 1907 vuoteen 1937. ”Uranuurtajien on oltava nöyriä ja epäitsekkäitä”, mietiskelee Jim ennen toista sukellusta Seineen. Kokonaisen sukupolven lumonneen elokuvaelämyksen voi katsoa yhä uudestaan.

Jules ja Jim on sovitus Henri-Pierre Rochén ensimmäisestä romaanista, joka ilmestyi 1953 kirjailijan ollessa 74-vuotias. Teos on pitkälle omaelämäkerrallinen ja käsittelee aikaa 1907–30. Kaksi vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen Truffaut sai sen sattumoisin käsiinsä ja innostui välittömästi. Hän on mennyt niinkin pitkälle, että todennut: ”tuon kirjan lukeminen määräsi lopullisesti elokuvakutsumukseni”. Erityisesti hän päätti, että jos hänellä ikinä olisi mahdollisuus tehdä elokuva, Jules ja Jim olisi ensimmäinen. Tiedämme, että olosuhteet sittemmin määräsivät toisin.

On helppo nähdä, miksi Truffaut niin oitis ihastui kirjaan. Paitsi, että aihe on kuvattu impressionistisesti lyhyin, välähdyksenomaisin kosketuksin, Truffaut on varmaan löytänyt siitä kaikki oman henkilökohtaisen mytologiansa ainekset. Alkuperäisessä tarinassa lähinnä Jim edustaa kirjailijan minää, mutta Truffaut samastuu mieluummin Julesiin ja kehittelee Oscar Wernerin hahmoa tavalla, joka tuo mieleen sekä 400 kepposen Antoinen että Charlien elokuvassa Ampukaa pianistia. Jules on perinyt Charlien ujouden ja yleisen epävarmuuden, etenkin suhteessa naisiin. Jim auttaa Julesia antamalla tälle omat vanhat heilansa, ja Catherine huomauttaa, että eniten häntä Julesissa kiehtoivat tämän ”jalomielisyys, viattomuus, haavoittuvuus”. Tämä ujo, haavoittuva mies huomaa kietoutuneensa kahteen ihmissuhteeseen, jotka antavat Truffaut’lle mahdollisuuden käsitellä hänelle niin rakkaita teemoja: Rakkautta, Ystävyyttä ja Naista vaikeasti tavoitettavana, ihannoituna myyttihahmona.

Henkilöinä Jules ja Jim eräässä mielessä täydentävät toisiaan, kuten elokuva vihjaakin vertaamalla heitä Don Quijoteen ja Sancho Panzaan. Heidän vastakkaisuutensa ei ole pelkästään fyysistä: toinen on ranskalainen, toinen saksalainen ja eri kansalaisuudesta johtuvat lisäpiirteet saavat elokuvassa melkoisesti tilaa tavalla, joka tuo mieleen Giraudouxin. Tämä oli paitsi Truffautin lempikirjailija myös Rochén aikalainen. Jim on ”suora” ja voi nähdä Catherinen kokonaisuutena, kun taas Jules, spesialisti, keskittyy yksityiskohtiin. Jules on tyytyväinen voidessaan vetäytyä maalle luonnontieteiden pariin, kun taas Jimiä luonnehditaan uteliaaksi, etsiväksi ja rauhattomaksi sieluksi.

Catherinen vertauskuvallisesta tehtävästä ei jää epäilystä. Hän edustaa Julesin mielessä Naista, kaikille miehille luotua ilmestystä, ei pelkästään vaimoa. Hän on ajaton käsite, joka ensimmäisen kerran välähtää näkyviin Albertin valokuvassa antiikkipatsaassa: hän on näynomainen jumalatar, jonka epätodellinen ja hetkellinen luonne kertautuu hänen oikuissaan, salaperäisyydessään ja siinä miltei uskonnollisessa kunnioituksessa, jolla miehet yrittävät vihkiytyä hänen salaisuuksiinsa. Tietoisena tästä kuvastaan ja vastuustaan sitä kohtaan Catherinen on hallittava jokainen tilanne, vaikka hänen olisi huijattava ja petettävä tehdäkseen niin. Ehdottomana henkilönä hän vaatii ehdotonta antautumista niiltä, jotka ovat hänen ympärillään eikä tyydy kompromisseihin tai osittaiseen uskollisuuteen. Catherine kieltäytyy valitsemasta kolmen miehensä välillä: hän haluaa heidät kaikki, kaiken aikaa. Kuten odottaa sopii, Truffaut näyttää tämän ehdottomuuden väistämättömänä preludina epätoivolle ja kuolemalle. Loppua kohti Jim alkaa pystyä yhä vaarallisemmalla tavalla arvioimaan Catherinea objektiivisesti ja näkemään hänen tekonsa pelinä, esityksenä. Raivoissaan tästä äärimmäisestä petoksesta, nöyryytettynä siitä, että häntä ”ymmärretään”, peloissaan siitä, että hänet voitaisiin kerta kaikkiaan määritellä suhteelliseksi, Catherine houkuttelee Jimin suhteeseen joka varmasti on lopullinen ja ehdoton.

– C.G. Crisp (teoksesta François Truffaut, Movie Paperbacks, 1972)