KALEIDOSCOPE (1966)

Kaikkien aikojen kaappaus/Alla tiders kupp
Ohjaaja
Jack Smight
Henkilöt
Warren Beatty, Susannah York, Clive Revill, Jane Birkin
Maa
Iso-Britannia
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
103 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Ikäraja

Warren Beatty hustlaa ympäri Eurooppaa jälleen – tällä kertaa tehtaan liukuhihnalla merkitsemiensä, maanosan äveriäimpiin kasinoihin levinneiden pelikorttien avulla… Vetovoimainen sukellus svengaavan aikakauden syvään päätyyn on huomionarvoinen kappale kulttuurihistoriaa jo pelkästään sen takia, että se tarjosi nuorelle Jane Birkinille ensimmäisen kreditoidun elokuvaosan.

***

Mikä on kaleidoskooppi? Optinen leikkikalu johon katsotaan kuin teleskooppiin, ja jota pyöriteltäessä näemme värjättyjä lasinpaloja ja muita pikkuesineitä tipahtelemassa erilaisiin symmetrisiin sommitelmiin. Efekti huvittaa niin kauan, kun jaksamme viihdyttyä näteistä kuvioista, ja sama pätee myös elokuvaan nimeltä Kaleidoscope. ”Barokkinen” lienee paras sana kuvamaan teosta, joka nousee 1960-luvun puolivälin koreilevien rokkijulisteiden, levyjen ja kravattien esteettisestä mielenmaisemasta. Ohjaaja Jack Smight täyttää otokset keikaroivilla kamerakulmilla sekä rokokookalusteilla ja -miljöillä, ja leikkausvaiheessa on keksitty hieno visuaalinen idea siirtyä kohtauksesta toiseen kaleidoskooppimaisesti hajoavien kuvien myötä. Charaden ja Arabeskin tapaan tehty caper-elokuva ei koskaan kohoa kovin hauskaksi ja on jännittävä vain paikoin, mutta se säteilee tyyliä.

Tarinalliset ainekset asemoituvat toisiinsa samassa symmetrisessä balanssissa kuin värikkäät palaset kaleidoskoopissa. Warren Beatty esittää yhtä noista tyypeistä, joita on olemassa vain elokuvissa: hän on rikas, charmantti, viriili, hetero – ja vapaa. Mikäli tämän lähtökohdan pystyy hyväksymään, ei liene vaikea niellä muutakaan: sitä, että Beatty murtautuu pelikorttitehtaaseen vaihtamaan painokoneisiin omat, merkattuja kortteja tuottavat painolevynsä, minkä jälkeen hän lähtee kierrokselle Euroopan kasinoihin voittamaan omaisuuksia saamatta porttikieltoja tai tulematta mustalistatuksi. Matkan varrella hän tapaa vastinparinsa: lumoavan, älykkään – ja vapaan – Susannah Yorkin, jonka isä (mainion eksentrisen roolisuorituksen vetävä Clive Revill) on Beattyn kykyjä Scotland Yardin palvelukseen kaipaava etsivä. Tässä vaiheessa kuviin astuu neljäs päähenkilö, rikoskeisari Harry Dominion (Eric Porterin loisteliaasti yli lipan ampuva piirrelmä), pöyhkeilevä sadisti jolla on Napoleon-kompleksi ja ilkeä huumorintaju.

Jane Birkin nähdään Kaleidoscopessa ensimmäisessä valkokangasroolissaan – hahmona, jonka nimi on enteellisesti ”Exquisite Thing”.

– Bosley Crowtherin (New York Times 23.9.1966) ja Dan Stumpfin (mysteryfile.com 7.6.2019) mukaan

JACK SMIGHT (s. 1926). Amerikkalainen ohjaaja, joka on viehättynyt oudoista ja makaabereista aineksista. Hän on myös toistuvasti kompuroinut koomisten “battle of the sexes” -aiheiden kanssa niin silmiinpistävän epäonnisesti, että voisi luulla hänen ymmärtävän jo pitäytyä muissa lajityypeissä. Hänen dekkaritarinastaan Lew Harper – yksityisetsivä (1966) pidettiin kaikkialla, ja hänen poikkeamisensa science fictionin reunamille ovat olleet mielenkiintoisia. Smight aloitti työskentelyn televisiossa 1950-luvun alussa ensin apulaisohjaajana, edeten ohjaajaksi vuonna 1957. Harperin jälkeen Smight oli muutaman vuoden ajan hyvin lupaava tekijä. Kaleidoscope oli Warren Beattyn ja Susannah Yorkin roolisuorituksilla sekä muutamilla hyvin oudoilla etsivähahmoilla maustettu, kiero caper-leffa, siinä missä ohjaajan tapa tehdä hieman kuvottavia, viihde-extravaganzoiksi naamioituja teoksia paljastui ensimmäistä kertaa hänen parhaassa elokuvassaan Huulipunamurhaaja (1967), jossa juutalainen poliisimies George Segal jahtaa pakkomielteenomaisesti Rod Steigerin murhanhimoista naamiopukumestaria. Tätä sysimustaa komediaa seurasi lisää kummallisuuksia hieman epäonnistuneessa Ray Bradbury -filmatisoinnissa Kuvitettu mies (1969, Steiger jälleen pääosassa), sekä Kuoleman lähetissä (1970), jota voisi kuvailla folkahtavaksi länkkäriksi raiskaus-, murha-, sähkötuoliteloitus-, hirttotuomio-, paritus- ja prostituutioelementeillä. Tällä tarinalla puujalkaisesta, ympäri länttä kiertävästä ja omaa sähkötuoliaan mukanaan raahavasta teloittajasta on millä tahansa asteikolla mitattuna loistava loppuhuipennus, ja voimme melkein kuvitella kuinka Smight on aineksia kasatessaan hykerrellyt kuin hullu tiedemies. Lähes vaille teatterikierrosta jäänyt Rabbit, Run (1970) keskeytti hetkeksi hänen uransa, mutta hän jatkoi kahdella lähes epätervettä asennetta mädäntymistä ja kuolemaa kohtaan heijastaneella TV-elokuvalla The Screaming Woman (1972) ja The Longest Night (1972), joista molemmat kertovat elävältä hautaamisesta hieman eri vinkkeleistä, sekä teoksella Frankenstein: The True Story (1974), joka on kunnianhimoinen mutta vain osittain onnistunut yritys siirtää Mary Shelleyn alkuperäistarina lähes kirjaimellisesti valkokankaalle. James Masonin valkokangaskuolema on toki spektakulaarinen, ja Michael Sarrazin tekee parhaan elokuvaroolinsa pateettisesti kuihtuvana hirviönä. Myöhemmät Smightin työnäytteet ovat vähäisempiä: suuren luokan sotaleffa Midwayn taistelu (1976), Airport-sarjan elokuva Jättiläinen taivaalla (1975), vähemmän vakuuttavaa scifiä (Hornankuja, 1977) ja pitkäveteistä modernia komediaa. Mutta ehkä hän tulevaisuudessa vielä vetää muutaman mädäntyvän luurangon esiin mielensä kellareista.

– David Quinlan, The Illustrated Guide to Film Directors (1983). Jack Smight kuoli vuonna 2003.