TAISTELU ATOMIPOMMISTA (1948)

Norjalaiset tekivät tuoreeltaan oman version toisen maailmansodan legendoihin kuuluvasta tapahtumasarjasta, josta valmistui sittemmin seikkailuspektaakkeli Telemarkin sankarit. Ylivoimaisesti paremman norjalaisversion valtteja ovat antisankarillinen näkökulma, asiapohjainen ote ja se, että mukana oli useita tapahtumiin osallistuneita. ”Teema on iso ja komea: aivan tavallisten ihmisten vastarinta keskellä luonnon armottomia voimia. Teoksessa kietoutuvat subjektiiviset tilat ja hallusinaatiot, mutta puitteet ovat objektiiviset, samalla kun elementtien kokonaisuus on pätevä vertauskuva kansan kohtalosta. Rajatilojen taide on villillä tavalla unenomaista, kuin tihentynyt muisto vuosista, joiden ankeus ja hirveys vaativat vuosien jälkeen unityön armollisen avunannon.” (Peter von Bagh).

***

Toisen maailmansodan tapahtumat synnyttivät sekä tositarinoita että sepitettyjä kertomuksia, joista kasvoi sekä ajan tasassa että etenkin jälkeenpäin varsinainen tarinoiden saaristo: yhdet ja samat tapahtumat tulivat selvennetyiksi monesta kulmasta, sekä dokumentaarisissa sävyissä että ilmeisinä fiktioina. Tarinoita kuultiin sekä osallistuneiden itsensä että ulkomaalaisten viihteentekijöiden kertomina, hyvin tai huonosti muotoiltuina, asiallisesti ja pinnallisesti.

Muuan kaunis kiitos, joka on annettavissa vain harvoille elokuville: on samantekevää mikä niissä on dokumentaarista ja mikä fiktiivistä, koska ne eivät väärennä tapahtumia esittäessään ne sellaisina kuin ihmiset ovat ne eläneet. Tällainen kiitos voidaan osoittaa esimerkiksi Roberto Rossellinin elokuville Rooma avoin kaupunki (1945) ja Paisà (1946). Yhtä ansaitusti sen voi osoittaa Taistelu atomipommista -elokuvalle, joka kertoo on norjalaisten oman version toisen maailmansodan legendoihin kuuluvasta tapahtumasarjasta.

”Taistelu raskaasta vedestä” koskee atomipommin synnyn kannalta tärkeää materiaalia. Toki oli selvää, että näin kiehtova tarina tultaisiin kertomaan moneen kertaan. Tässäkin mediataistelussa amerikkalaiset varastivat shown: aiheesta valmistui näyttävä seikkailuelokuva, Telemarkin sankarit (1965), jota eivät pystyneet pelastamaan sen enempää pääosanesittäjä Kirk Douglas kuin omituisessa väsymystilassa työskennellyt ohjaaja Anthony Mann. Kaikesta huolimatta jenkkien spektaakkeli tuomitsi 1948 valmistuneen norjalaiselokuvan yhä ehdottomampaan unohdukseen, sen ylivoimaisuudesta huolimatta (tai ehkä juuri sen vuoksi).

Titus Vibe-Müllerin ja ranskalaisen Jean Drévillen teosta virittävät antisankarillinen näkökulma ja asiapohjainen ote. Tätä korosti esimerkiksi se, että näyttelijöissä oli mukana useita tapahtumiin itse osallistuneita. Asetelma sinänsä ei juurikaan eroa siitä, miten amerikkalaiset useinkin ovat historiaa kuvanneet: rekonstruktion estetiikka voidaan nähdä esiasteena niihin kosketuksiin, jollaisia tuottaja Darryl F. Zanuck dramatisoi laveaan ja monikansalliseen spektaakkeliinsa Atlantin valli murtuu (The Longest Day, 1962). Vertauskohta on kuitenkin vain teoreettinen: Zanuckin tuotanto oli tyypillisen persoonaton, kun taas yhteistyönä toteutunut Taistelu atomipommista on puolestaan henkilökohtainen, ihmiskeskeinen ja vastarintaliikkeen sydämenääniä kuulosteleva elokuva.

Teema on iso ja komea: aivan tavallisten ihmisten vastarinta keskellä luonnon armottomia voimia. Näemme ydinaseen suunnittelun yksityiskohtia ja konkretiaa: teoksessa havainnollistetaan esimerkiksi valta- ja käskysuhteet, joiden toimijat ja tekijät ristivalaistaan autenttisen tuntuisissa tiloissa ja alati muuttuvissa tilanteissa. Kuvissa on teeskentelemätöntä anonymiteettiä, ja jos mukana on sankaruutta, se on eleetöntä – ei koskaan lähikuvin rakennettua saati sentimentaalista. Kun lopussa teksti ilmoittaa, että olemme nähneet ”yhden sivun historiasta”, ilmaisun oikeutuksen voi tunnustaa.

Sama vahva anonymiteetti tuntuu keskityksessä esineisiin ja työvälineisiin. Arkinen työ on tavoitettu elokuvan täsmäkielellä, mikä ilmenee siinä neuvokkuudessa ja herkkyydessä, jolla luonnon harvinainen ja olennainen tasapaino on tavoitettu. Vastaavaa kokee yleensä vain dokumenteissa, joiden estetiikka tekee luontokuvista vaikuttavia: jäätiköt, lumimyrskyt, tuuli.

Raskaat pilvet ylittävät lumen peittämän meren ja tunturimaiseman. Taivas muodostaa jylhän ja puolueettoman taustan ihmisten koettelemuksille ja joskus myös sortumisille – tässä kaikessa on merkittävää iskua ja inhimillistä kosketusta, joka nostaa elokuvan toiminta-genren yläpuolelle.

Samaisen Titus Vibe-Müllerin teoksessa Vi vil leve (1946) yhdistellään näyteltyä ja ”totta” materiaalia. Miehityksen aika oli Norjassa ymmärrettävästi usein viljelty aihe, jonka vahvin teos nähtiin kymmenisen vuotta Vibe-Müllerin ja Drévillen teoksen jälkeen: Arne Skouenin Me kuolemme yksin (Ni liv, 1957). Kertomus vastarintamies Jan Baalsrudin paosta kahden piinaavan vihollisen – natsien ja luonnon – kurimuksessa on selviämisen sankaritarinana ihmeenomainen. Silti se on uskottava ja eletyn oloinen. Teoksessa kietoutuvat subjektiiviset tilat ja hallusinaatiot, mutta puitteet ovat objektiiviset, samalla kun elementtien kokonaisuus on pätevä vertauskuva kansan kohtalosta. Rajatilojen taide on villillä unenomaista, kuin tihentynyt muisto vuosista, joiden ankeus ja hirveys vaativat vuosien jälkeen unityön armollisen avunannon.

– Peter von Bagh (Elokuvan almanakka, 2018) AA 9.4.2019