KORKEAT KOROT (1991)

Tacones lejanos/Höga klackar
Ohjaaja
Pedro Almodóvar
Henkilöt
Victoria Abril, Marisa Paredes, Miguel Bosè
Maa
Espanja/Ranska
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
115 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Ikäraja

Laulajatähti palaa Madridiin 15 vuoden jälkeen ja saa selville tyttärensä seurustelevan entisen rakastajansa kanssa. Äidin ja tyttären väliset jännitteet sekä tähteyteen liittyvä huomio menevät tarkastelun alle. Luz Casalin ”Piensa en mí” raikaa soundtrackilla yhtenä ikonisimmista Almodóvariin yhdistettävistä kappaleista.

***

Korkeat korot perustuu lyhytelokuvakäsikirjoitukseen, jonka kirjoitin valmistellessani elokuvaa Sido minut! Ota minut!. Kuvauksen valmistelu tekee minut melkein aina niin levottomaksi, että irrottautuakseni siitä kirjoittelen paperille hassuja juttuja, joista melkein aina tulee myöhemmin käsikirjoitus elokuvaan. Se on tapa olla uskoton tarinalle, jota valmistelen sillä hetkellä, mutta ennen kaikkea se antaa minulle tilaisuuden irtautua filmauksen valmistelun tylyydestä.

Lyhytelokuvaversio käsitteli ainoastaan uutisohjelmaa. En ole ahkera televisionkatsoja. Itse asiassa inhoan kyseistä mediaa. (Kun minua on pyydetty tekemään jotakin televisiolle, olen aina vastannut, että eniten minua kiinnostaisi ohjata uutislähetystä. Eikä se ole pelkästään herja.)

Olen uneksinut paljon siitä mitä Rebecca tekee uutislähetyksessä: luettuaan kuolemantapausta koskevan uutisen hän tunnustaa olevansa syyllinen ja kertoo kaikki yksityiskohdat täysin luonnollisesti.

Kohtauksen tärkein piirre ei minulle ole kuitenkaan se, että hän kertoo suorassa lähetyksessä tappaneensa aviomiehensä ällistyneiden kuvaajien, ohjaajan, teknikkojen ja televisiota katsovan äitinsä kuullen. Tärkeämpää on, että hän tarttuu käsilaukkuunsa ja katsoo suoraan kameraan aivan kuin se olisi ystävä tai psykiatri ja myöntää täysin luonnollisesti (ja surun murtamana), että tapettuaan miehensä hän tuntee olonsa yksinäiseksi ja ettei tappaminen ole tuhonnut rakkautta jota hän tuntee miestä kohtaan. Hän ottaa esiin kuoren täynnä valokuvia, ja näyttäessään niitä kameralle hän kertoo, että murhan jälkeisenä yönä hän valokuvasi muistoja elämästään uhrin kanssa järkyttävällä tavalla tietoisena siitä, etteivät he voisi enää jakaa niitä (sänkyä, vaatekomeroa, huonekaluja, jne.).

Tämä on elokuvan dramaattisin ja liikuttavin hetki. Noiden yksityiskohtien intiimisyys tekee tunnustuksesta todella suurenmoisen.

Ilman tätä jälkiosaa tunnustus olisi pelkkä gag, pikemminkin koominen kuin draamallinen seikka. Tällä tavalla se hätkähdyttää todella.

Saatuani valmiiksi elokuvan Sido minut! Ota minut! aioin tehdä lyhytelokuvan, mutta päähenkilö kiehtoi minua siinä määrin, että minun oli saatava tietää hänen tarinansa. Hän oli liian suuri ja liian monia mielikuvia herättävä hahmo niin lyhyeen tarinaan. Aloinkin kehitellä hänen tarinaansa sekä alusta että lopusta käsin, ja jätin tunnustuksen keskukseksi. Eikä se ollut helppoa, koska en halunnut Rebeccasta hirviötä tai psykopaattia. Halusin, että hän koskettaisi katsojaa, että katsoja ymmärtäisi häntä eikä arvostelisi tai tuomitsisi häntä. Tiiviyssyistä lyhytelokuvan kerronta suo tilaisuuden kertoa tosiseikkoja ilman että ne tempaavat katsojaa mukaansa tai ilman että hänen tarvitsee selittää niitä. Pitkä elokuva vaatii, että tekijän on selitettävä nuo tosiseikat ja valittava näkökulma tarinaan. Alusta alkaen valitsin näkökulman, joka on hyvin lähellä Rebeccaa. Se oli pääongelma hänen hahmoaan kirjoitettaessa, ohjattaessa ja näyteltäessä. Hänestä ei ollut määrä tehdä epäsympaattista uhria vaan haavoittunut ihminen, oman kärsimyksensä uhri. Tässä mielessä Victoria Abrilin työllä oli ratkaiseva merkitys. Hänen osasuorituksensa inhimillisyys, monisärmäisyys ja läpinäkyvyys on hyytävää.

Nykyelokuvassa tuota sanaa ei joudu usein käyttämään. Se on jotakin mikä on kadonnut, poikkeuksina Woody Allen, Eric Rohmer, Spike Lee, Soderbergh (Seksiä, valheita…), Gonzalo Suárez, Trueban esikoinen ja muutama muu. Toisin kuin heillä (poikkeuksena Suárez, jota on mahdotonta luokitella) minun dialogini eivät ole naturalistisia. Mallini on lähempänä Mankiewiczia (jos moinen suureellisuus sallitaan).

Pienestä pitäen suhteeni elokuvaan on ollut intohimoinen. Se oli minulle varhainen kutsumus. Olen aina halunnut tehdä elokuvia. Lapsena ajattelin, että näyttelijät olivat yhtä kuin elokuva. Myöhemmin sain selville, että heidän ympärillään oli monia muita tekijöitä, kuten he, jotka keksivät tarinoita ja kehittelevät niitä. Siitä pitäen tunsin kutsumuksekseni olla tarinankertoja, pelimestari, se joka valitsi tarinan ja tavan jolla se tulisi kertoa. Silti, nyt kun olen ohjaaja, ajattelen yhä, että näyttelijät ovat aineistoa, josta elokuvat on tehty. He muuttavat tarinan lihaksi, he kuljettavat sitä ja tekevät siitä jotakin elävää ja todellista. Ryhdyin elokuvaohjaajaksi voidakseni ohjata näyttelijöitä. Korkeat korot on elokuva, joka riippuu lähes yksiselitteisesti näyttelijöistä. He ovat akseli, jonka ympärillä muut prosessit kiertävät: valaistus, lavastus, kuvarajaus, ilmapiiri, musiikki, leikkaus. Kaikki.

Eikä Korkeat korot olisi mitään ilman Marisa Paredesin ja Victoria Abrilin väkevää virtuositeettia, jota sopivasti seuraa Miguel Bosé. Minulle elokuvan suuri spektaakkeli, vähättelemättä sen muita puolia, jotka ovat yhtä korostettuja ja ylettömiä, on seurata noiden kahden naarasketun yhteentörmäystä. Victorian ja Marisan lahjakkuuden voima on tarttuvaa ja se tekee raskaaksi jokaisen kuvan jossa he esiintyvät.

Ja koska, kuten sanottu, elokuva on hyvin puhevoittoinen, annan noiden hahmojen itse kertoa oman näkökulmansa tarinaan kauhistuttavan yksinkertaisella tavallaan.

– Pedro Almodóvar 1991 (Korkeiden korkojen lehdistötiedote) AA 2.2.2003