SISAR GEORGEN SURMA (1969)

Valkokankaan kaapinovet avautuivat paukahtaen, kun Beryl Reid ja Susannah York antoivat kasvonsa koskenlaskumaiselle parisuhteelle queer-klassikossa Sisar Georgen surma. Kansalaisaktivismi tai holhousmentaliteetti eivät sopineet Aldrichin palettiin: homoseksuaalisuus näyttäytyy normaalitilana, jonka ympärille ihmissuhteiden ja TV-maailman kulissientakainen valtataistelu kiertyy.

***

1970-luvun kynnyksellä Yhdysvalloissa valmistui kymmenkunta mainstream-elokuvaa, joiden vetonaulana oli lesbolaisuus. Sensuurijärjestelmän murtumisen myötä elokuvantekijät tarttuivat aikaisempiin tabuaiheisiin poikkeuksellisella innolla. Useimmat tuon ajan tuotokset ovat armeliaasti vaipuneet unholaan, mutta aivan kaikkia ”sensaation aallonharjalla ratsastaneita” ei sentään kannata unohtaa. Robert Aldrichin Sisar Georgen surma on juuri tämänkaltainen harvinaisuus.

Frank Marcusin kohunäytelmään perustuvan elokuvan keskeisin henkilö, tarinan verraton dynamo, on nimihenkilöä esittävä Beryl Reid. Suositun brittikomediennen sikaria tuprutteleva lesbomuotokuva kiinnitti myös ohjaaja Aldrichin huomion siinä määrin, ettei roolijaossa ollut epäselvyyttä missään vaiheessa. Broadwaylla Tony-pystillä palkittu Reid oli valmis toistamaan tulkintansa valkokankaalla vastanäyttelijöinään ensi kertaa Hollywoodissa esiintynyt nuori Susannah York sekä Aldrichin australialaislöytö, meduusamainen Coral Browne. Filmaukset suoritettiin Atlantin molemmin puolin – värikkäässä Lontoossa ja Aldrichin Hollywood-studiolla. Kuriositeettina mainittakoon, että elokuvan yökerhokohtaus kuvattiin lontoolaisella, vain naisille avoimella Gateways-klubilla. Kohtauksen paikallisväri on siis ”aitoa” – klubi-illan muu yleisö on kuin onkin Gatewaysin oikeaa asiakaskuntaa. Avoimuuden seuraamukset olivat osalle elokuvassa vilahtaneista kuitenkin katkerat: näkyminen lontoolaisessa lesbobaarissa maksoi monelle jopa työpaikan.

Elokuvan näkemys lesboista ja yleensä ”homoseksuaalisesta alamaailmasta”, jonka olemassaoloon monet aikakauden elokuvaohjaajista tuntuivat vakaasti uskovan, on luonnollisesti asenteellinen ja karrikoiva. Lesbot lokeroidaan samaan satsiin ilotyttöjen tai muuten vain tunnevammaisten luuserien kanssa. George itse on ikääntynyt, tv:n saippuaoopperassa nunnaa näyttelevä kotidespootti, jonka tyttöystävä Childie keräilee nukkeja vielä kolmikymppisenä. Tarina itsessään on räävitön ja raadollinen, mutta koko kaameuden keskellä kukkii sittenkin kaiken kruunaava huumori. Vaikka romantiikasta ei tämän elokuvan kohdalla voitane puhua, ei teosta silti voi syyttää seksittömyydestä – Aldrichin draama sisältää yhden aikakautensa häkellyttävimmissä viettelykohtauksista, joista kuka tahansa elokuvantekijä voisi ottaa oppia vielä tänäkin päivänä. Georgen hirtehisestä hahmosta ei lopultakaan voi olla pitämättä, sillä hän jos kuka on selviytyjätyyppiä. Mikä parasta George ei jää etäiseksi, vaan hän osoittautuu sittenkin draaman sympaattisimmaksi (ja traagisimmaksi) hahmoksi.

– Outi Heiskanen 12.11.2004.