KRUUNUPÄITÄ JA HYVIÄ SYDÄMIÄ (1949)

Aatelissuvun hylkiö Louis Mazzini D’Ascoyne (Dennis Price) pyrkii Chalfontin herttuaksi murhaamalla perimysjärjestyksessä edellä olevat seitsemän aatelisherraa, joita kaikkia esittää Alec Guinness. Luokkayhteiskuntaa sivaltava satiiri on Peter von Baghin mukaan Ealing-studion ehdoton mestariteos, ”koko englantilaisen elokuvan kruunaava saavutus”.

***

Ealing-valmistamo oli luonut kunnioitettavan uran sodan aikana pienimuotoisilla, puolidokumentaarisilla töillä ja jatkoi sodan jälkeen tuottaja Michael Balconin johdolla samaa linjaa: elokuvien tuli vedota ensisijaisesti kotimaan yleisöön ja ansaita omansa Englannissa. Ealingin erikoisalaksi vakiintui brittihuumori, kansallisten pinttymien myötämielinen ja usein riehaantunut käsittely. Charles Crichtonin Varastin miljoonan (1951), Henry Corneliuksen Passi Pimlicoon (1949) sekä Alexander Mackendrickin Viskiä, viskiä! (1948) ja Mies valkoisessa puvussa (1951) ovat tunnettuja ja ainakin osittain aikaakin uhmanneita esimerkkejä, Kruunupäitä ja hyviä sydämiä koko englantilaisen elokuvan kruunaava saavutus.

Sen ohjaaja Robert Hamer tuli tunnetuksi aidoimmin jäätävällä viisiosaisen Kuolema saapuu yöllä -teoksen episodeista: siinä peili heijastaa yön tietyllä tunnilla toisen paikan ja ajan, murhan tyyssijan. Rikokset ja murhat ovat melkein poikkeuksetta englantilaisen elokuvan kiintoisimpien miljöökuvien ja lävistävimpien yhteiskunnallisten näkemysten taustalla. Tunnetuin esimerkki on tietysti Hitchcock, mutta mainita kannattaa myös monentyyppisiä elokuvia ohjanneen Michael Powellin mestarillinen ja muodoltaan kerroksinen tirkistelijäsadistin muotokuva Peeping Tom (1959), Mackendrickin näppärä farssi Naistentappajat (1955), Loseyn ja Polanskin englantilaiset elokuvat. Näin myös Hamerin runollinen Lontoon laitojen kuvaus Sunnuntaisin sataa aina (1947) ja Kruunupäitä ja hyviä sydämiä, jossa nuori pyrkyri (Dennis Price) huomaa olevansa erään suvun perimisjärjestyksessä kahdeksas ja päättää raivata edellään olevat seitsemän tieltään.

Tämä unohtumaton seitsikko edustaa kaikkia aristokratian ammatteja ja loisimisen asteita; Alec Guinness tulkitsee kaikki osat. Murhat suoritetaan yhtä kuivan asiallisesti kuin kaikki muukin Englannissa, ja jokainen niistä muodostaa huikean gagin. Lopputulos on visionäärinen satiiri, läpileikkaus luokkayhteiskunnasta: Hamerin selvänäköisessä katkerassa ironiassa on Stroheimin, Buñuelin ja Chaplinin (Ritari Siniparta) makua. Maa, jossa pilkkimurhat ovat lehtien luetuinta aineistoa ja joka on kasvanut tai luonut paitsi Mary Shelleyn, Bram Stokerin, Sherlock Holmesin ja Jack the Ripperin myös Swiftin ja Thackerayn, ansaitsi enemmän tällaisia elokuvia. Rikos- ja kauhuelokuvien kehitys Englannissa on sittemmin kulkenut lohduttominta mahdollista tietä ja päätynyt 1950-luvulla aloittaneen Hammer-yhtiön ponnistuksin banaalin näkemyksen ja sulottomasti mauttoman mielikuvituksen alimmille tasanteille.

– Peter von Baghin Elokuvan historiasta