KIERTOLAISET (1959)

Kabuki-ryhmän saapuessa rantakaupunkiin Komajuron rakastajatar Sumiko saa tietää, että Komajuron vaimo ja poika asuvat kyseisessä kaupungissa. Komajuro pyytää, ettei Sumiko paljastaisi heidän suhdettaan, mutta loukattu Sumiko hautoo kostoa. Ozun aikaisemman Ukikusa monogatarin uudelleenfilmatisointi tasapainoilee mestarillisesti traagisen ja koomisen välillä.

***

Ukigusa on uusi versio Yasujiro Ozun vuonna 1934 ohjaamasta elokuvasta Ukigusa monogatari, joka puolestaan pohjautui George Fitzmauricen Warner Brosille ohjaamaan sosiaaliseen melodraamaan The Barker (1928). Käsikirjoitus oli alun perin nimeltään ”Hanttinäyttelijä” ja se oli määrä kuvata Hokurikussa, ”Lumen maassa”, mutta koska kaavailtuna vuonna ei ollut paljon lunta, tapahtumat siirrettiin Kiinan niemimaalle Wakayamaan.

”Vaikka Ukigusa on nykyaikaiselokuva, se tunnelmaltaan kuuluu oikeastaan Meiji-kauteen. Se olisi myös voitu toteuttaa sillä tavalla, mutta se olisi merkinnyt juuri oikean hengen, oikeiden pukujen ja tapojen vaivalloista etsimistä.” (Ozu). Esikoisteostaan lukuun ottamatta Ozu ei ohjannut yhtään historiallista elokuvaa: Ukigusa antaa viitteitä siitä mitä periodielokuva olisi Ozun käsissä ollut – ei juurikaan erilainen kuin hänen nykyaikaiselokuvansa.

Ukigusa eroaa merkitsevästi edeltäjästään, ei niinkään ulkoisilta piirteiltään sillä mukana on lähes identtisiä kohtauksia. Tärkein ero on elokuvien hengessä: 1930-luvun versio on katkerampi. Elämänsä loppupuolella Ozu pehmeni eikä Ukigusassa ole enää jäljellä vielä kerran hylätyn äidin tuskaa. Varhaisen elokuvan epätoivon rinnalla Ukigusan äitihahmosta on tullut filosofisesti kohtaloonsa alistuva nainen. Vuonna 1934 Ozu tunsi syvästi ja henkilökohtaisesti elämän vääryydet. 25 vuotta myöhemmin hän tuntee yhtä syvästi, mutta kenties vähemmän henkilökohtaisesti. toisaalta ensimmäinen versio komediallisuudessaan muistuttaa kevättä, kun taas Ukigusassa on syksyn surumielisyyttä.

Ukigusan hajonneessa perheyhteisössä heijastuu kokonaisen maailman elämänmuodon hajoaminen. Samaa prosessia Ozu kuvaa taiteen tasolla. Teatteriseurue esittää muodoiltaan tarkasti perinteeseen sidottua näytelmää, mutta on jo kokonaan menettänyt kosketuksen tämän muodon ytimeen: se on menettänyt sisäisen totuutensa. Päähenkilö, seurueen johtaja on jo aikaa sitten lopettanut tämän totuuden etsimisen esittääkseen näytelmiä vain niiden kaupallisen menestyksen takia. Kun yleisökin hänet hylkää, ei hänellä ole jäljellä muuta kuin uuden elämän etsiminen.

Elokuvan varsinaisena aiheena on elämänvalhe ja sen kartoittaminen. Samalla elokuva tarttuu tulevaisuuteen voimakkaammin kuin monet muut Ozun elokuvat. Kysymys ei ole ainoastaan vanhan elämänmuodon ja sen ilmentymien hajoamisesta, vaan myös uuden todellisuuden astumisesta sen tilalle. Vanha näyttelijä huomaa elämänsä perusteiden murenemisen, mutta uskaltaa tarttua elämäänsä ja taiteeseensa uudella otteella, uskaltaa katsoa maailmaa suoraan silmiin hän tunnistaa elämänvalheensa. Samalla tavoin pojassa heijastuu uusien näköalojen avautuminen: hän oppii olemaan halveksimatta isäänsä ja astuu samalla askeleen eteenpäin omassa elämässään.

Ozu tarkkailee vanhan katoamista kyynel silmäkulmassa, mutta hän ymmärtää, ettei ole arvoa vanhoilla muodoilla, jotka ovat jääneet vaille sisältöä. On löydettävä sisäinen totuus, ja sen löytää vain katsomalla uskaliain silmin eteenpäin.

– Donald Richien (Ozu, 1974) ja Velipekka Makkosen (1980) mukaan