KLUTE – RIKOSETSIVÄ (1971)

Klute oli Alan J. Pakulan paranoiditrilogian ensimmäinen osa (muut: Ansa – Parallax View ja Presidentin miehet). Teoksen todellinen auteur on kuitenkin Jane Fonda, joka näyttelee ensimmäisessä Oscar-roolissaan itsetuhoista prostituoitua. Klute on oiva esimerkki 1970-luvun rosoisesta amerikkalaisesta rikoselokuvasta.

***

Kaikkien kunnon elokuvien tapaan Alan J. Pakulan Klute kertoo kerralla useita tarinoita, ei niinkään kerroksina jotka yksi kerrallaan kuoriutuvat pois paljastaakseen kätkettyjä syvyyksiä kuin rinnakkaisina askelmina jotka johtavat säälimättömästi ylös pimeään portaiden huipulla.

Ensimmäinen tarina ja toiminnan päävaikutin: hyvin kunniallinen Pennsylvanian liikemies on kadonnut, ja ainoa avain salaisuuteen on tieto että hän ilmeisesti kirjoitti rivon kirjeen puhelintytölle New Yorkissa, laiha johtolanka joka johtaa yksityisetsivät John Kluten polulleen läpi labyrintin. Toinen tarina: puhelintyttö, Bree Daniels, on vakaasti päättänyt parantaa tapansa ja käy paitsi näyttelijäkursseilla myös psykoanalyysissa, ja hänen tiedostamattomat viettinsä ovat kaksi eri asiaa. Kolmas tarina, ja tämä pitää sisällään monta ulottuvuutta, sen hetken säteily kun Breen kuivan itse-erittelyn suoja putoaa ja paljastaa jotain paljon haavoittuvampaa, ja hän tunnustaa: ”Naurat varmaan, mutta minä pelkään pimeää.” Alun perin hän kertoo tämän Klutelle koska uhkaava, näkymätön olija katolla on pelottanut hänet; mutta se on myös hänen hermostuneen sitoutumisen pelkonsa taustalla hänen tajutessaan että Kluten oikullinen intohimo häntä kohtaan on muuttumassa hellyydeksi; ja lopulta, elokuvan lausumattomana, salaisena aihelmana, se valaisee hänen kyvyttömyyttään tajuta että tämä rakkaus, jonka hän viimein uskaltautuu hyväksymään, on se pimeys jota hän pelkää.

Ainakin sivuavasti, loistavalla valohämyisellä herkkyydellään inhimillisten perversioiden ja omituisten ympäristöjen tummempiin, salaperäisimpiin nurkkiin, Klute näyttää paljon aidommin chandlerilaiselta kuin kaikki ne elokuvat jotka ovat niin tietoisesti, ja itsetietoisesti, pyrkineet uusintamaan neljäkymmentäluvun trillerille ominaista maailmaa. Ehkä siksi että se ei yritä niin kovasti. Mutta enemmänkin siksi. Luulen että se tajuaa asioiden muuttuneen niin, että, Godardin Pikku sotilasta lainatakseni: ”Toiminnan aika on ohi, pohdinnan aika on alkamassa.”

– Tom Milne (Sight & Sound, Autumn 1971)

Käsikirjoitus ja Pakula jättävät Kluten itsensä arvoitukselliseksi (ja ehkä kehittelemättömäksi) hahmoksi: muukalainen New Yorkissa, siinä määrin pidättyväinen, että hän joskus herättää enemmän levottomuutta kuin luottamusta. Hän vakoilee Breetä; yleisö vakoilee vakoojaa, ja puolittain nähtyä toista katselijaa varjossa. Pakula ja hänen kameramiehensä Gordon Willis jakavat nerokkaasti kankaan koko ajan melkein kahtia, tarkentaen valoisiin alueihin, mutta jättäen myös puolittaisen tietoisuuden varjoisesta toisesta puolesta: hieno tekniikka tirkistelijän elokuvalle edellyttäen, että kuten nyt, vältytään teennäisyydeltä.

– Penelope Houston (Monthly Film Bulletin, November 1971)