ROTTATOUILLE (2007)

Kokin urasta haaveileva pariisilaisrotta Rémy tavataan Pixarin kahdeksannessa pitkässä elokuvassa. Unelmien tavoittelusta kertova animaatio oli ensimmäinen, joka tuotettiin Disneyn ostettua Pixarin.

***

Pixar Animation Studios -yhtiön luomusten kohdalla voi aina huokaista helpotuksesta ainakin aiheenvalinnan kohdalla.  Lennokkaita ideoita riittää, joten vanhoja menestysreseptejä ei tarvitse lypsää kuiviin. Mm. Nemoa etsimässä (Finding Nemo) ja Ihmeperhe (The Incredibles) ovat fantastisia osoituksia pixarilaisten pistämättömästä luovuudesta, jota ei ole valjastettu tuotantoportaan varman päälle pelaamiselle.

Pixarin uusin aikaansaannos on koko perheen seikkailu Rottatouille, joka onnistuu yhdistämään kaksi toisilleen täysin vastakkaista elementtiä: rotat ja kulinarismin. Lopputulos on niin vauhdikas ja hauska, ettei tarvitse ihmetellä jos soppakauhaa heiluttavasta Rémystä tulee elokuvahistorian suosituin siimahäntä sitten Mikki Hiiren.

Rémyllä (originaaliversion äänenä Nathan Lanea erehdyttävästi muistuttava Patton Oswalt, suomalaisäänenä Aksu Palmén) on harvinainen lahja, mitä herkin makuaisti. Muun rottayhteisön mussuttaessa jätteitä Rémy haaveilee suussa sulavista gourmet-herkuista. Kun pikkurotta saa käpäliinsä kuulun kokki Gusteaun keittokirjan, alkaa nokkela nelijalkainen uskoa opuksen sanomaan, jonka mukaan kuka tahansa voi oppia laittamaan ruokaa.

Kohtalo heittää Rémyn erilleen muusta rottaperheestä. Eksynyt nököhammas huuhtoutuu Pariisin viemäreihin ja suoraan Gusteaun gourmet-ravintolan alle. Pian rotalle selviää, etteivät asiat ole oikealla tolalla edesmenneen kokin ravitsemusliikkeessä. Kiero Skinner johtaa keittiötä, jonka luomukset jättävät ruokakriitikot kylmäksi. Kun nuori apupoika Alfredo Linguini on pilata päivän keiton kokonaan, syöksyy Rémy hätiin. Nuorukainen palkataan kokiksi siltä seisomalta. Ennen ensimmäistä työpäivää pojan on silti tunnustettava itselleen yllättävä tosiasia: menestyäkseen kauhan varressa hän tarvitsee Rémyn apua.

Rottatouille on fantastisen hauska ja visuaalisesti kekseliäs animaatio, jonka parissa aika ei käy pitkäksi. Vaikka seikkailu saattaa aikuiseen makuun olla jopa liiankin riehakas ja ryntäilevä, nauttivat perheen pienimmät Rémyn ja kumppaneiden kahlitsemattomasta energiasta. Eikä animaattorien taiturimaisuutta voi tälläkään kertaa kiistää: yksilölliset ilmeet, eleet ja älykkäät liikesarjat ovat näennäisessä vaivattomuudessaan kerrassaan upeita. Jakso, jossa piinkova ravintolakriitikko löytää lusikallisesta ”madonreiän lapsuuteensa”, on suoranainen neronleimaus.

Pariisi elää ja hengittää Rottatouillen ihmeellisenä näyttämönä. Siltojen ja valojen hurmaava metropoli on loihdittu tutusti esiin – ääniraidalla soi harmonikka, ja öinen kaupunki kylpee lyyrisessä usvassa. Katuja kansoittavat skootterit, renut ja sitikat. Rémyn tarinaan tämä tuttuus sopii erinomaisesti, eikä haaveellisen tarinan taustaksi osaisi parempaakaan miljöötä kuvitella. Animaatiokaupunkia ihastellessa juolahtaa mieleen ohjaaja Billy Wilderin kuuluisa sutkautus ”Hollywoodin Pariisin” ja oikean Pariisin eroavaisuuksista. Hänhän piti amerikkalaisten luomasta romanttisesta fiktiosta huomattavasti todellista maantieteellistä paikkaa enemmän.

– 2.5.2010 Outi Heiskanen