SEITTIEN LINNA (1957)

Kurosawa haastoi uransa aikana kaksintaisteluun useita kaunokirjallisuuden mestareita. Venäläiskirjailijoiden ohella Shakespeare oli hänen suosikkinsa. Seittien linna on vapaa sovitus Macbethistä, jonka väkivaltaisuus ja haamut sopivat japanilaiseen samuraikuvastoon täydellisesti. Upea visuaalisuus sinetöi elokuvan aseman klassikkona.

***

Kurosawan Macbeth-sovitus seuraa Shakespearen näytelmää varsin tarkkaan; joitakin pieniä eroavaisuuksia on tietysti nähtävissä. Tapahtumat on siirretty Japaniin, sotaiselle keskiajalle. Macbethista on tullut Taketoki, sankarikenraali japanilaisen feodaaliruhtinaan armeijassa. Tuntuu luonnolliselta, että Kurosawaa on kiinnostanut tämä hurja ja barbaarinen tragedia vallanhimosta ja pahuuden tuhoavista voimista. Näytelmän väkivaltainen ja kauhistava sävy näyttää istuvan hyvin japanilaiseen teatteriperinteeseen. Elokuvasta on tullut verinen samuraitaru, jossa karmiva realismi yhtyy mystisen runolliseen kuvastoon.

Paitsi mainittuja eroja Kurosawa on liittänyt mukaan joukon uusia kohtauksia (kuten sen maagisen jakson, jossa linnut valtaavat linnan) ja suoraviivaistanut henkilöhahmoja. Hänen Macbethissaan ei ole suuruutta. Pikemminkin hän on alusta lähtien riivattu, pakkomielteen vallassa, ja niin syvästi peloissaan, että tappaa välttyäkseen joutumasta tapetuksi. Kurosawan Macbeth on pieni ihminen; häneltä puuttuu suuruus siksi, että hän ei ole vastakkaisten halujen rikkiraastama. Hän on ennen muuta kunnianhimon riivaama ja katsomme hänen sortumisensa niin suurenmoisesti, käyttänyt niin hienosti viitteitä ja salattuja merkityksiä, että tämä varoittava tarina todella varoittaa.

Visuaalisesti Seittien linna on pieni ihme, koska se on pantu kokoon niin vähästä: sumu, tuuli, puut – metsä ja linna. Mustavalkoinen elokuva on harvoin ollut mustempi ja valkoisempi. Tehokeinot ovat tahallisen rajattuja. Kurosawa ei ole käyttänyt mitään himmennyksiä, mitään pehmeää, amorfista. Kaikki on tiukasti joko/tai. Washizun lipussa on tuhatjalkaisen pedon vertauskuva, viattoman Mikin lipussa kaniini. Asiat ovat, mitä ne ovat, ennaltamäärättyjä, nimettyjä. Pakotietä ei ole, rajoituksia kaikkialla ja sekä metsä että linna ovat yhtä lailla labyrintteja.

Seittien linnan kuvissa on yhtenäisyyttä, joka edelleen vahvistaa visuaalista tyyliä. Koko ajan sataa, tuulee tai on sumua. Ainoat kohtaukset, joissa Kurosawa antaa auringon paistaa, ovat ensin jakso Washizun kartanossa, kun hänellä on vielä tilaisuutensa ja sitten jakso, jossa hän johtaa miehiään ja voi vielä kääntyä takaisin. Tapahtumien kulussa korostuu vastaavuus ja toisto: Washizu puolustaa ensin herraansa kapinaa vastaan, sitten hänestä tulee kapinallinen; kuolleen herran vaimo tappaa itsensä, kuten Asajikin tulee tekemään. Juhlan aikana nähdään kyogen-tanssi ja laulaja laulaa: ”Kuulkaa, te kaikki pahat / kun kerron turhamaisesta, syntisestä, viheliäisestä miehestä / joka ei voinut paeta rangaistustaan / vaikka olikin kunnianhimoinen ja röyhkeä.”

Tästä numerosta tulee tapahtumien kommentti. Entisaikojen soturit – noidan nostattamat haamut – ovat kaikki läpikäyneet saman uran kuin Washizu, joka tulee kohtaamaan loppunsa heidän laillaan. Alun ja lopun kuoro, alun ja lopun taistelukohtaukset, näkymät linnan raunioihin – kaikki tämä viittaa siihen, miten samat tapahtumat toistuvat loputtomasti, mielettömästi.

– Ib Montyn ja Donald Richien (The Films of Akira Kurosawa, 1965) mukaan