Unkarilaisen elokuvahistorian pieni suuri klassikko, jolle François Truffaut olisi antanut Cannesin pääpalkinnon. Maatalousosuuskuntaan sijoittuva romanttinen draama kertoo nuoresta rakkaudesta vastavoimien edessä. Imre Nagyn maatalouspolitiikan allegorisuus toimii kontekstina universaalille Romeo ja Julia -tarinalle. Fábrin kuvakerronta on dynaamista ja ekspressionistista aina energiseen karusellipyörintään asti.

***

1950-luvun alun paras ohjaaja unkarilaisessa elokuvassa oli epäilemättä Zoltán Fábri, joka oli tehnyt ensimmäisen elokuvansa vuonna 1952. Hänen kolmas elokuvansa Pieni karuselli on yhä unkarilaisen elokuvan hienoimpia teoksia. Seuraavassa työssään Professori Hannibal Fabri jatkoi samoilla linjoilla laajentaen ja syventäen edelleen kuvausta yhteiskunnallisista olosuhteista, nähtynä henkilömuotokuvien kautta.

Pieni karuselli kertoo rakkaustarinan maatalousosuuskuntaan kuuluvan nuorukaisen ja itsepäisesti yksityistä maanviljelystä harjoittavan perheen tyttären välillä. Tällaista teemaa uhkaavat lukemattomat stereotyyppisyyden ansat, mutta Fábrin syvällinen ihmiskuvaus ja realistinen miljöön kartoitus tekevät elokuvasta vakuuttavan. Tapahtumat kehitellään tytön tajunnan läpi: yleisö on hänen puolellaan ja näkee tarinan hänen silmiensä kautta. Ensi hetkestä lähtien katsoja on selvillä hänen tunteistaan; positiivinen sankari, maatalousosuuskunnan nuorukainen nähdään myöhemmin ihmisjoukossa tytön tunteiden värittämässä valossa. Karusellissa tytön ja pojan hymyt ja kädet kulkeutuvat yhteen epäitsekkäässä riemussa. Karusellin pysähdyttyä tytön isän jäykkä harmo mustassa pyhäpuvussa luo tumman varjon tapahtuneeseen, hänen kasvonsa muistuttavat tyttöä erästä toisesta miehestä, jota hän ei rakasta mutta jonka kanssa hänen täytyy mennä naimisiin. Tämä ilman vuoropuhelua totetutettu runollinen jakso määrittelee selkeästi elokuvan keskeisen asetelman ja hahmottaa mahdollisesti traagisen ristiriidan ääriviivat.

Kun tilannetta sitten seuraavissa jaksoissa kehitellään, vuoropuhelu toimii kuten Tshehovilla: Näennäisen välinpitämättömät ja arkiset sanat kätkevät tiheitä jännitteitä, päätöksiä, uhkaa ja lupauksia, jotka katsoja ymmärtää ilman että niitä erityisesti tähdennetään. Vanhempien kiellosta huolimatta tyttö kohtaa nuorukaisen. Ilmenee, että osuuskunta on vaikeuksissa. Näissä kohtauksissa tuntuu vielä menneen kaavamaisuuden muisto: kuumaverisiä, opettavaisia puheita toimistossa, päivälehdistä kopioituja perusteluja ja väitteitä, selityksiä. Tässä draaman kaksi linjaa kohtaavat. Rakastavaiset eivät lannistu ja heidän kapinansa ja itsepäisyytensä tuntuvat saavan yhteiskunnallisen luonteen: rakkaudellaan tyttö äänestää tulevaisuuden puolesta ja orjuuttavaa maamyyttiä vastaan ja äitinsä tavoin sen puolesta että voisi valita itse parempana pitämänsä elämäntavan.

Tällä elokuvalla Fábri osoitti, ettei yksitoikkoinen, mielikuvitukseton ohjaus ole realismia, vielä vähemmän sosialistista realismia, vaan lahjakkuuden puutetta, kaupankäyntiä, jossa kaksitoista aina tekee tusinan. Fábrin ohjauksen loistokkuus tekee syvästi oikeutta polttavan tärkeälle aiheelle, kuvaukselle maaseudun elämän keskeisestä murroksesta, mikä monissa aikaisemmissa elokuvissa oli pahasti epäonnistunut. Muutamin sanoin kerrottuna myös Dovzhenkon Maan juoni saattaisi vaikuttaa luotaantyöntävän kaavamaiselta, mutta Dovzhenko teki siitä elokuvataiteen kuolemattoman mestariteoksen. Samalla tavoin Pienen karusellin tarina, joka on yksinkertainen muunnelma Romeon ja Julian ristiriidasta nähtynä unkarilaisen yhteiskunnan ajankohtaisen murroksen läpi, kasvaa ohjaajan yksilöllisen tyylin ja taiteellisen ilmaisuvoiman ansiosta merkittäväksi taideteokseksi.

– István Nemeskürtyn teoksesta Word and Image, History of the Hungarian Cinema (1974)