LACOMBE LUCIEN (1974)

Ohjaaja
Louis Malle
Henkilöt
Pierre Blaise, Aurore Clément, Holger Löwenadler, Therese Giehse
Maa
Ranska/Italia/Saksan liittotasavalta
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
139 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Ikäraja

Mallen tutkielma ”pahuuden banaliteetista” jatkaa rautaisen loogisesti ohjaajan tabuja kolkuttelevaa linjaa. Viileän objektiivinen kuvaus natsien pussiin pelaavasta ranskalaiskollaboraattorista raivostutti niin oikeiston kuin vasemmistonkin kotimaassaan – keräten silti valtavat katsojamäärät ja sylillisen palkintoja.

***

Saksalaismiehityksessä elävä Ranska kesäkuussa 1944, Normandian maihinnousun aikoihin. 17-vuotias maalaispoika Lucien Lacombe (Pierre Blaise) hankkii leipänsä vanhainkodin siivoojana. Kotonaan hän ei ole erityisen tervetullut vieras: isä on sotavankeudessa, ja talon on ”miehittänyt” äidin uusi rakastaja, joka suhtautuu Lucieniin vihamielisesti (pojan tuomat rahat kyllä hyväksytään mukisematta). Lucien pyrkii vastarintaliikkeeseen, mutta liikkeen paikallinen johtaja, kylän opettaja, torjuu hänet tylysti ”liian nuorena” (ottaa kuitenkin vastaan Lucienin lahjuksen – itse pyydystetyn jäniksen). Puhdas sattuma – pyöränrenkaan rikkoutuminen – johdattaa Lucienin hotelliin, jossa paikallisen Gestapon pikkupomot pitävät majaansa. Siellä häntä kohdellaan näennäisen ystävällisesti, ja yhden illan humalan seurauksena hän tulee kavaltaneeksi opettajan. Samalla hän tulee liittyneeksi Saksan poliisiin ja pääsee rehvastelemaan ympäri seutua poliisikortin ja aseen turvin. Muuan uusista kumppaneista, aatelisperheen musta lammas Jean Bernard (Stéphane Bouy) tutustuttaa Lucienin kaupungissa piileskelevään rikkaaseen juutalaisräätäliin Albert Horniin (Holger Löwenadler), jonka tyttäreen Franceen (Aurore Clément) Lucien kömpelön itsepintaisesti ihastuu. Maailman vähitellen luhistuessa ympärillä Lucien sattuu pelastamaan Francen hengen, ja he päätyvät liki paratiisimaiseen idylliin, ajan ja toden ulkopuolelle. Sen katkaisee kuitenkin lopun teksti, joka kertoo Lucienin päättävän pian päivänsä – teloitettuna.

Lacombe Lucien syntyi Marcel Ophülsin Surun ja säälin (Le Chagrin et la pitié, 1971) vanavedessä, mutta vaikka kriitikot suhtautuivatkin varsin myönteisesti dokumentin kaunistelemattomaan kuvaan Ranskasta ”yhteistoimintamaana”, Mallen fiktiivisen Lucienin – ”roiston, jota kuitenkaan ei voi täydestä sydämestään inhota”, kuten räätäli Albert Hornkin toteaa – sulattaminen osoittautui paljon vaikeammaksi. Tiukkaa teki varmasti koko tämän samean seurakunnan kanssa: paikallinen Gestapo muodostuukin ranskalaisista niin, että saksalainen vilahtaa elokuvassa vain kerran. Sankarillisista vastarintaliikkeen miehistä ei näy häivääkään. Kansa hankkii hyötynsä, mistä vain saa sen irti (kuten Lucienin oma perhe osoittaa), ja seuraa kylmästi vallanvaihtoa (kuten Gestapon hotellin palvelijatar Lucienille osoittaa). Vainotut juutalaisetkaan eivät ole pelkästään hyviä ja puhtaita: Albert Horn tietää tarkkaan rahansa mahdin Jean Bernardiin. Sivistynyt France osaa leikkiä maalaismoukan tunteilla, ja isä jopa vihjaa hänen menneisyytensä olevan kaikkea muuta kuin kunniallinen.

Louis Malle oli valinnut käsikirjoittajakumppanikseen Patrick Modianon, joka jo 1970-luvun alussa oli tunnettu kirjailija ja joka koko tuotannossaan käsittelee miehitysaikaa. Modianon teemat – nöyryytys, raukkamaisuus, petos ja identiteetin etsintä – ovat sellaisinaan löydettävissä Lacombe Lucienissa. Molemmille tekijöille ominaisia ovat myös ristiriitaiset, vaikeasti määriteltävät hahmot, jotka jättävät katsojalle ja lukijalle useita ratkaisumalleja.

Lacombe Lucienin syntyhistoria on varsin monimutkainen, sillä alun perin Louis Mallea kiinnostivat Meksikon poliisin ja äärioikeiston kouluttamat puolisotilaalliset joukot, joihin värvättiin slummien nuorukaisia ja joita sittemmin käytettiin opiskelijamielenosoitusten hajottamiseen. Aiheen filmaaminen osoittautui kuitenkin erittäin vaikeaksi, ja niin Malle siirsi tarinan Ranskan miehitysaikaan, josta hänellä oli omakohtaisiakin muistoja. (Lucienin yksi esikuva löytyi siitä luostarikoulusta, jonka tapahtumista Malle myöhemmin teki elokuvansa Näkemiin lapset.) Kaikupohjana toimivat myös Algerian sodan aikaiset tapahtumat.

Vaikka ranskalaisten ”yhteistoimintamielisyys” onkin ollut tunnettua – Ranska mm. oli ainoa miehitetty maa, jonka hallitus ei siirtynyt maanpakoon, ja paikalliset gestapot muodostuivat melkein kokonaisuudessaan ranskalaisista – Malle ja Modiano ovat vielä korostaneet tilanteen mädännäisyyttä sijoittamalla tarinan kesä-elokuuhun 1944, jolloin Ranska oli käytännöllisesti katsoen hajoamistilassa, sisällissodan partaalla.

Lacombe Lucienista ei kuitenkaan muodostu pelkkä Ranskan tai ranskalaisten kuvaa, ei edes välttämättä ajankuvaa. Se on pikemminkin tarina yksilöistä, sivullisesta, joka liki epätoivoisesti pyrkii toisten yhteyteen ja siten omaan itseensä – Lacombe, Lucienista Lucien Lacombeksi. Eräänlaisen kodin tai ystäväpiirin hän sattumoisin löytää Gestaposta, kadotetun ”isän” juutalaisräätälistä. Amatöörinäyttelijä Pierre Blaisen täydellisesti sisäistämä Lucien on ”enfant sauvage”, joka ei ole koskaan oppinut edes alkeellisempia käytöstapoja ja jolla ei tunnu olevan mitään kosketusta aikaansa ja sen poliittiseen todellisuuteen. Hän haparoi vaistonvaraisesti, toimii äkillisten impulssien, loukkaantumisten ja mieltymysten mukaisesti, on itse asiassa muokattavissa melkein mihin tahansa. Katsojassa hän herättää vuoroin sääliä, myötätuntoa, syvää hämmennystä, äkillistä kauhua, tunnistamista. Hän kuvastanee ”puhtaimpana” mahdollisena esimerkkinä Mallen pessimististä käsitystä, jonka mukaan 90 % ihmisistä on piilofasisteja. Lucienissa Malle sanoo kuvanneensa myös murrosikäistä, jolla on halu mahtailla ja riehua, koetella voimiaan. Ja hahmoa rakentaessaan hän on muistellut Jean Genet’n lausahdusta kyseisistä tyypeistä: ”Kolme vuotta sain nautinnokseni katsella, miten Ranskaa terrorisoivat parikymppiset kakarat.”

Elokuvan loppu – Lucien, France ja vain jiddishiä puhuva isoäiti pääsevät pakoon ja elävät hetken paimenidylliä Ranskan kauniilla maaseudulla – herätti monissa kriitikoissa vieläkin enemmän närää ja kysymyksiä. Siihen löydettiin happamesti kristillisiäkin selityksiä ”hengellisesti köyhästä” (”sillä heidän on taivasten valtakunta”), ”hyvästä syntisestä”, joka lunastetaan ja jonka pelastajana on tradition mukaisesti nainen (tässä tapauksessa vieläpä nimeltään France). Mutta kysymyshän voi olla myös Mallelle ominaisista ”kielletyistä”, epäsopivista pareista, moukasta ja yläluokan tytöstä, jotka kohtalo heittää toistensa syliin, aidoiksi rakastavaisiksi. Luis Buñuel on ehdottanut Lucienin kohtaloksi päätymistä hotellinpitäjäksi Meksikoon. Mallen elokuvassa Lucien katoaa historian hämärään, kuten miljoonat kaltaisensa, jotka eivät ole koskaan ehtineet edes tajuta omaa tarinaansa. Syyllisenäkin hän on samalla syyttäjä: kuva armottomasta ihmisyhteisöstä, joka lakkaamatta työstää uhreja ja pyöveleitä.

– Satu Laaksonen 1990, tekijätietoa päivitti 28.12.1999 AA

Lähteitä mm. René Predal: Louis Malle (1989), Louis Malle (Reihe Film 34), Positif n:o 157 (Mars 1974), Image et son n:o 282 (Mars 1974)