Sukupuolten taistelu -teemaa kommentoiva satiirinen farssi oli Chytilován menestyksekäs paluu elokuvanteon pariin seitsemän vuoden kiellon jälkeen. Ohjaajakollega Menzel esittää häntäheikkigynekologia, joka aloittaa työpaikkaromanssin nuoren hoitajan (Bláhová) kanssa, mutta sitoutumisen pelossaan pitää yllä myös muita suhteita. Komedian ohella nähdään konstailematonta materiaalia synnytysosastolta.

***

Monet syyt, tärkeimpinä tietysti miehitys, huippuohjaajien maastapako ja kiristyneet tuotanto-olosuhteet, vaikuttivat siihen, että tshekkoslovakialainen elokuva 1970-luvulla menetti maaperää 60-luvun voimallisen panoksen jälkeen. Věra Chytilová, muuan tshekkiläisen ”uuden aallon”’ kärkihahmoja ja aikamme merkittävimpiä naisohjaajia, jäi maahan, mutta pystyi kansainvälisen läpimurtoelokuvansa Tuhatkaunokit (1966) jälkeen tekemään vain yhden elokuvan ennen Omenaleikkiä.

Omenaleikki osoittaa Chytilován säilyttäneen otteensa, on toimiva panos sukupuoliroolikeskusteluun, ei vähiten siksi että Chytilová on yhtä paljon elokuvantekijä kuin feministi. Paljon elokuvan sisällöstä toteutuu kiihkeästi aaltoilevan rytmin myötä. Aika tekee tepposensa ja muuttaa tilapäiset voitot väistämättömiksi tappioiksi. Päältä katsoen Chytilová näyttää nostavan etualalle hillittömän farssin tai mekaanisen seremoniallisen käytöksen, etenkin työelämässä, jossa mies on lääkäri ja nainen sairaanhoitaja. Sähköisinä shokkitehoina hän välillä räjäyttää näkyviin tavattoman yksityiskohtaisia kuvia ruumiista, jotka ovat liimautuneet yhdyntään tai synnyttävät. Kyseessä on eräänlainen totuuden hetki, muistutus niistä tuokioista jolloin elämää ei voi petkuttaa.

Henkilöhahmot, varsinkin ohjaaja Jiří Menzelin tulkitsema lääkäri, saattavat vaikuttaa liioitellun kärjistetyiltä ja naiiveilta. Chytilová näyttää kuitenkin valinneen tyylittelevän, huumorilla höystetyn tyylilajinsa aivan tietoisesti: kyseessä on vakava leikki ja vanha, aina Aatamiin ja Eevaan palautuva tarina, niin kuin nimi jo antaa ymmärtää • siksi uudet mausteet ja lähestymistavat ovat enemmän kuin luvallisia. Ehkä Chytilováa voidaan moittia siitä, että hän usein puristaa aineiston liian tiukalle, uhraa intiimin havainnoinnin helppohintaisten koomisten efektien hyväksi ja tulee näin tuhonneeksi tietyn vaivattoman ironisen tasapainon. Myös tyylilajin vaihdokset saattavat hypätä silmille: Annan ja Johnin ajo maalle on toteutettu Lelouchin sukuisena lyyrisenä bravuurinumerona, heidän pian seuraava riitansa junassa on taas kuin amerikkalaisen populäärikomedian pastissia, höystettynä vielä matkakumppanien koreografioiduilla reaktioilla.

– Hans Sundströmin ja Tim Pulleinen (MFB, January 1973) mukaan