PELASTUKOON KEN VOI (1979)

Kymmenen vuotta kestäneen politisoitumisen ja kokeellisten projektien jälkeen Jean-Luc Godard sinkosi itsensä takaisin elokuvataiteen eturintamaan. Vuoden 1968 vallankumouksen epäonnistumisen johdosta Godardin maailmankuva oli ”pelastukoon ken voi”. Isabelle Huppert otti uuden muusan paikan Godardin kuvatessa kotimaansa kliinistä yhteiskuntaa ja romantiikan markkinoita.

***

Dziga Vertov –vaiheen, Sonimagen video- ja tv-töiden jälkeen Pelastukoon ken voi merkitsi Godardin ”paluuta normaaliin elokuvantekoon”. Esillä ovat jälleen Godardin tutut aiheet ja pakkomielteet: pohdinta älymystön osasta rikkinäisessä maailmassa, ihmisen mahdollisuuksista elä kokonaista elämää, kuvan ja äänen mahdollisuuksista valehdella ja puhua totta. Jotta kenellekään ei jäisi epäselväksi, mistä on kysymys, elokuvan miespäähenkilö on televisio-ohjaaja nimeltä Paul Godard: henkilökohtainen ulottuvuus on siis entistä ilmeisempää ja viiltävämpää läsnä.

Paul Godardin kriisitilanne oman itsensä ,työnsä ja naistensa edessä muodostaa rungon elokuvassa, joka jakaantuu neljään jaksoon: ”Kuvittelua” kertoo Denise Rimbaudin paosta maalle etsimään ”juuria” tai jotakin uutta yksinkertaista elämää, suhdetta todellisuuteen; ”Pelko” kartoittaa Paulin henkilökohtaisia ahdistuksia, riittämättömyyden tunteita, ilmaisun pelkoa ja kyvyttömyyttä; ”Kaupankäyntiä” esittelee ilotytön, joka Godardin aikaisempien prostituoitu-hahmojen lailla on säilyttänyt sisäisen viattomuutensa: hän myy ruumistaan niin kuin Paul aivojaan ja tunteitaan. Kahden naisen tarinat ovat rinnakkaisia Paulin etsinnälle ja neljännessä jaksossa ”Musiikki” teemat yhtyvät ja limittyvät sinfoniseksi kuvien ja äänten runoelmaksi, ikään kuin Godard todella olisi ”säveltänyt” elokuvansa, niin kuin alkuteksteissä ilmoittaa.

Colin McCabe on kiinnittänyt huomiota erityisesti prostituutio-jaksoon ja sen esittämiin yhteyksiin elokuvan ja seksuaalisuuden välillä: lähtökohtana on maskuliininen halu jäädyttää naiset fetisistiseen kuvaan, pyrkimys kontrolloida, ohjata heitä, samaan tapaan kuin kuvien ja äänten passiivinen kulutus alistaa katsojan kuville, joita ei voi sen paremmin ymmärtää kuin muuttaa, ja äänille, joita olemme tuomitut toistamaan. Godardille katsoja, joka välttää yhteyden elokuvan materiaalin, kuvien ja äänten kanssa, on osallinen fetissien maailmaan, yhtä hotellihuoneissaan odottavien liikemiesten kanssa. Erkki Astala on puolestaan kirjoittanut Godardin pyrkimyksestä palauttaa kuville kaikki se, mitä ne todella pitivät sisällään, esimerkkinä elokuvan Pelastukoon ken voi hidastettu kuva maantiellä pyöräilevästä Nathalie Bayesta. Kuva herättää runsaasti kysymyksiä ja juuri hidastus kiinnittää huomiota siihen, mitä todella näemme: nainen, hiukset, puut… ”Vähitellen se, mitä kuva esittää on yhä vähemmän sellaisia merkkejä, jotka voidaan kääntää verbaaliseksi kuvaukseksi ja yhä enemmän jotakin, mitä ennen emme ole nähneet. Visuaalisten efektien kyllästämässä maailmassa Godard onnistuu vielä hätkähdyttämään aistejamme: kuvalla, joka on kehittymässä sellaiseksi, ettei se palvele, tarkoita muuta kuin esittää.” (Astala)

Godardin yli 30 vuotta kestänyt tutkimusmatka kuvien ja äänten maailmaan ja niiden yhdistelmien ”näkymättömään sinfoniaan” ei siis osoita ehtymisen merkkejä. Epäilemättä itsekeskeisellä, mutta oudosti viattomalla ja koskettavalla tavalla Pelastukoon ken voi edustaa nykyelokuvassa harvinaista ehdottomuuden, uskaltaisiko sanoa totuuden etsintää, kyselyä omasta minästä, omasta paikasta maailmasta, intohimoista huolenpitoa välineestä.

– Sakari Toiviainen (1980, 1984)