Pormestari Frank Skeffington on poliittisen uransa viimeisellä vaalikierroksella, mutta kun lehden päätoimittaja ryhtyy vastakampanjaan ja pankki ei myönnä lainaa asuntohankkeelle, hän aloittaa koston kierteen. Tracy tuo hellyyttä, nokkeluutta ja sarkasmia myöhäisuran tilinpäätökseltä tuntuvaan rooliin elokuvassa, joka ennakoi TV-vaalien merkitystä.

***

The Last Hurrah on kuvaus vanhan suunnan poliitikon viimeisestä kamppailusta. Frank Skeffington on tyypillinen ”self made man”, joka oveluudella, kovalla työllä ja taiteeksi kehittyneellä kyvyllään käsitellä kanssaihmisiä on noussut urallaan. Hän on toiminut pormestarina Uuden Englannin kaupungissa – ei suinkaan kaikkien rakastamana, sillä itsepintaisena, sentimentaalisena irlantilaisena hän tuskin on aina ollut puolueeton ja nuhteeton. Tutustumme Skeffingtoniin, kun hän asettuu viimeisen kerran kaupunkinsa pormestariehdokkaaksi: edessämme on yksinäinen, ihailtu ja vihattu, vanha mutta energinen veteraani, jota kohtaan Ford tuntee samaa hellyyttä kuin kirjailija lievästi verhottua autobiografian keskushahmoa kohtaan. Frankin tapaisia patriarkkoja ja suurmiehiä Ford on kuvannut ennenkin: muistamme tuomari Priestin (Ja aurinko paistoi) ja sheriffi Wyatt Earpin (My Darling Clementine).

Skeffington tietää, että hänen aikansa on päättymässä, mutta haluaa johtaa vielä yhden vaalikampanjan vanhanaikaiseen klassilliseen tyyliin. Hän kutsuu sisarenpoikansa, urheilureportteri Adam Caulfieldin seuraamaan ”sisältä käsin” kamppailun kulkua. Frank on leskimies, hänen poikansa elää nuoruuden kepeissä iloissa ja mahdollisimman kaukana politiikan huuruista, mutta Caulfieldin kautta väistyvän ja tilalle astuvan elämäntavan ristiriidat saavat syvempiä vivahteita kuin tietoisesti karrikoidut vastakohtaisuudet toisaalta Frankin ja hänen vastustajiensa, toisaalta Frankin ja hänen poikansa välillä.

Pilapiirrokset Skeffingtonin vihollisista – pankkiireista, entisestä klaanilaisesta ja muista taantumuksellisista sekä heidän ehdokkaastaan McCluskey’sta – palvelevat ensi sijassa Fordin burleskin komiikan purkautumisteinä. Ford on itse irlantilainen ja yhtä haluton kuin sankarinsa tasapuolisen kilttiin ihmisten käsittelyyn, joten Skeffingtonin kilpailijat joutuvat Fordin satiirisen näkemyksen kohteiksi. Ford erittelee konservatiivisuuden luonnetta: hänellä on sisältänäkijän mahdollisuudet niin sympaattiseen kuvaukseen kuin purevaan kritiikkiin. Skeffingtonin henkilössä Ford suorittaa jälleen kunnianosoituksen perinteelle ja humanistisille arvoille, joille edistys ja suvaitsevaisuus eivät ainakaan periaatteessa merkitse vihollista; mutta Skeffingtonin vastustajista Ford on ollut oikeutettu piirtämään pilakuvia, sillä vaikka nämä väittävätkin Frankin ”poliittisesti katsoen elävän kivikaudella”, he itse asiassa edustavatkin joustamatonta vanhoillisuutta.

Ford ei kaihda esittää Frankia häikäilemättömänä kyynärpääpoliitikkona ja ”tarkoitus pyhittää keinot”-metodin antaumuksellisena harjoittajana. Frankin periaate kuuluu, ”Kompromissi on miehen lähin ystävä”. (Vrt. Truffautin elokuvaa Ampukaa pianistia, jossa pistooli todetaan miehen parhaaksi ystäväksi.) Lämmöllä muistelevan kaipuun värittämänä poliitikon ja ihmisen kuvana Skeffington on Fordin, runoilijan ja traditionalistin vastaus edistyksellisen tendenssin läpitunkemille turmeltuneiden poliitikkojen paljastuksille kuten Willie Starkille Robert Rossenin tulkinnassa Warrenin romaanista Kaikki kuninkaan miehet.

Frankin uskollisten kannattajien ja apulaisten parvesta on ennen muita mainittava Ditto Boland, jonka sydän on lämmin, ja katse vilpitön kuin bernhardilaisen. Tämä liikuttavan koominen hahmo, joka muistuttaa monia Victor McLaglenin unohtumattomia kersantteja Fordin lännen filmeissä, toteaa itsekseen Adamista: ”That’s a nice boy.” Skeffingtonin tappion tultua vihdoinkin selväksi Dittolle Ford viivyttää lähikuvaa Frankin uskollisimman aseenkantajan surullisista kasvoista – ja luo yhden tenhoavimmista ”rapport”-tuokioistaan.

Valloittavan omalaatuisia sivuhenkilöitä The Last Hurrah on täynnä: vanha täti Delia Boylan, jonka ”läsnäolo hautajaisissa on melkein yhtä välttämätön kuin ruumiin”, ja joka estottomasti käyttää sateenvarjoa antamaan puhtia sanoilleen; The Honorable Charles J. Hennessey, yksityispoliitikko ja eräänlainen totuudentorven edustaja, josta sanotaan, että hän ”on pähkähullu ja tulee aina hullummaksi”. Miehen ääni on kuin ukkosen jylinä eikä hiljene hautajaisissa eikä kuolinvuoteen äärellä. Entä Johnnie Deegan, hautajaisurakoitsija? Hän on tottunut järjestämään viimeiset jäähyväiset sellaisiksi, että vainaja itse olisi niistä ylpeä, mutta joutuu Skeffingtonin toiminnan ansiosta hoitamaan Knocko Minihanin viimeisen matkan loisteliaat järjestelyt tavallista huokeammalla.

Knocko Minihan lienee kuulunut kaupungin vähiten suosittuihin kansalaisiin, mutta Skeffington muodostaa hänen valvojaisistaan muistettavan tilaisuuden, eikä Knockolla ole mahdollisuutta esittää vastalausetta, jos ihmiset eivät surekaan häntä ”yhtä pyhästi kuin Pyhää Fransiskusta”. Fordin herkälle tunnelmien vivahteiden ja vaihdosten tajulle kuvaavasti Knockon riemulliset maahanpanijaiset seuraavat välittömästi Frankin nostalgista lyhyttä vierailua lapsuuden kortteleihin Adam Caulfieldin kanssa.

Miehen ja legendan ihannoinniksi on Penelope Houston nimittänyt elokuvaa. Tuskin mikään kohtaus osoittaa luonnehdinnan sattuvuuden niin hyvin kuin lyhyt jakso, jossa tappion kärsinyt Frank yksinään kulkee päinvastaiseen suuntaan kuin McCluskeyn voittokulkue. Tämä jalo hetki seuraa Frankin ja Ditton tuskallista eroa ja muodostaa autenttisen runollisen säkeistön ihmiselon katoavuudesta.

Loppujakson muodostavat pitkät jäähyväiset Skeffingtonille. Se on muunnelma hautajaiskulkueesta elokuvassa Ja aurinko paistoi, häpeämättömällä, kuitenkin arvokkaalla tavalla sentimentaalinen ja fordilaisen huumorin sovittama päätös, saman sentimentin ilmausta kuin Tom Doniphonin arkun äärellä vietetty hiljainen hetki elokuvassa Mies joka ampui Liberty Valancen tai sateinen joulujuhla hökkelikappelissa Etelämerellä Fordin uudessa filmissä Donovan’s Reef. John Ford on Conradin lainausta käyttäen ”one of the old lot”, tosi tunteellinen irlantilainen romantikko, joka haluaa liikuttaa yleisöään iloon ja suruun. Harva pystyy häntä vastustamaan, varsinkin kun kuvat, joissa tämä vetoaminen suoritetaan, ovat niin puhtaita.

– Matti Salo