VIIMEINEN ELOKUVA (1971)

Pop-kappaleiden säestämässä kasvutarinassa nuoruuden loppu kulkee rinnan texasilaisen pikkukaupungin kuoleman kanssa, ja lopulta elokuvateatterikin joudutaan sulkemaan. Nuorista näyttelijöistä monet (mm. Burstyn ja Cybill Shepherd) tekivät sittemmin pitkän uran. Bogdanovich otti mestariteoksensa mustavalkokerrontaan vaikutteita Fordilta, Hawksilta ja Wellesilta.

***

Viimeisen elokuvan tuotantoyhtiö oli vastakulttuurielokuviin erikoistunut BBS Productions, joka oli perustettu Easy Riderin (1969) menestyksen turvin sopimuksella Columbian kanssa, tuloksena Rajut kuviot (1970), Sähinää, se sanoi (1971), A Safe Place (1971) ja Vain unelmilla on siivet (1972). Tässä seurassa Viimeinen elokuva oli poikkeuksellinen teos. Sen tapahtumapaikka oli Anarenen pikkukaupunki Texasissa 1950-luvun alussa, se oli kunnianosoitus vanhan Hollywoodin mestareille, ja se oli kuvattu mustavalkoisena. Ford- ja Hawks-eksperttinä tunnettu Peter Bogdanovich oli samana vuonna saanut valmiiksi American Film Institutelle pitkän dokumenttielokuvan Directed by John Ford. Hollywood-perinteen suhteen BBS:n elokuvantekijöitä yhdisti lähinnä vanhan kapinallisen Orson Wellesin ihailu. Toinen yhdysside oli Roger Corman -kokemus. Cormanilla Bogdanovich oli toiminut apulaisena elokuvassa The Wild Angels (1966), koostajana elokuvassa Voyage to the Planet of Prehistoric Women (1966) ja ohjaajana elokuvassa Targets (1968).

Larry McMurtryn romaaniin perustuva Viimeinen elokuva oli Bogdanovichin läpimurto. Ohjaajaa kiinnosti aiheessa 1950-luvun nostalgia. Siinä missä Welles käytti Mahtavissa Ambersoneissa aikakauden muuttumisen vertauskuvana autoa McMurtry ja Bogdanovich ottivat metaforakseen television tulon ja paikallisen Bijou-elokuvateatterin sulkemisen. Radiosta kantautuu country & western, viimeisenä elokuvana pyörii Howard Hawksin Punainen virta, ja preeriaruohopallot pyörivät kadulla. Television läpimurto merkitsee lisääntyvää yksityistymistä samalla kun yhteisölliset kokemukset harvenevat. Rajaseudun arvot menettävät voimaansa samalla kun yhteisöllinen identiteetti haurastuu. Bogdanovichin keskeisiä henkilöitä ovat Anarenen lukiolaiset. Hän kuvaa taitavasti pikkukaupungin ahdistavuutta. Paikka on niin pieni, että ”on mahdotonta niistää nenäänsä ilman että joku tulee tarjoamaan nenäliinaa”.

Viimeisen elokuvan teemoja ovat perheen hajoaminen ja identiteetin etsintä. Yhteisöllisyyttä ruumiillistaa Sam the Lion (Ben Johnson), jota nuoretkin kunnioittavat, mutta joihin hänellä ei ole enää vaikutusvaltaa. Vain Sonny (Timothy Bottoms) ja Billy (Sam Bottoms) pitävät hänestä todella. Nuorista kapinallisin on Duane (Jeff Bridges). Romanssinsa Jacyn (Cybill Shepherd) kanssa kariuduttua hän loukkaa parasta ystäväänsä Sonnya tappelussa. Noloissaan Duane muuttaa pois ja värväytyy Korean sotaan. Duanen luovuttaessa autonsa Sonnylle ele viittaa siihen ettei hän usko palaavansa takaisin. Sonny on elokuvan omatunto. Hän tajuaa herkimmin yhteisöllisyyden, moraalin ja perheen alueilla tapahtuvat muutokset. Epäröiden hän aloittaa seksuaalisuhteen Ruthin (Cloris Leachman), urheiluopettajan vaimon kanssa. Suhde tuo Ruthin elämään uutta hehkua, mutta Jacyn houkutusten edessä Sonny tempautuu helposti uuteen romanssiin. Näissä nuorissa ei juuri kapinallisuutta ole. Sonnyn ja Jacyn yrittäessä karata partioiva poliisi saa heidät helposti palaamaan kotiin. Äitinsä Loisin (Ellen Burstyn) toivetta seuraten Jacy lähtee collegeen Dallasiin. Sonny perii Samin biljardisalin. Ennen kuolemaansa Sam kertoo Sonnylle kokemastaan suhteesta kauniiseen, itsenäiseen naiseen. Vaikka ero oli tuskallinen, Sam toteaa, että elämän parhaat asiat ovat usein katoavia. Elokuvan lopussa saamme tietää, että nainen oli Jacyn äiti. Sonnysta tulee Samin kokemuksen perijä. Viimeinen elokuva oli viritetty tarkasti 1970-luvun alun pirstaleiseen aikaan, muuttuvien arvojen petolliseen vaiheeseen. Se osoitti, että meidän on yhteisönä ja yksilöinä otettava vastuu vapaudestamme ja muutosvaatimuksistamme.

– Seth Caginin ja Philip Drayn mukaan (Hollywood Films of the Seventies, 1984) AA 1992