Ealingin suurin tähti Alec Guinness ja tunnetuin ohjaaja Charles Crichton yhdistivät voimansa veijarikomediassa, jossa tavallinen pankkivirkailija naapurinsa matkamuistokauppiaan (Stanley Holloway) kanssa rupatellessaan hoksaa keinon anastaa Englannin pankista miljoona puntaa kultaharkkoina ja salakuljettaa ne maasta.

***

Ealing-studiolla oli mainetta jo toisen maailmansodan aikana tehtyjen pienimuotoisten elokuvien perusteella, mutta kukoistuskausi alkoi varsinaisesti sodan jälkeen Michael Balconin johdolla. Tavaramerkiksi tuli huumori, nimenomaan brittihuumori ja Ealing-elokuvat olivat yleensä vahvasti sidoksissa englantilaiseen yhteiskuntaan, sen tapoihin, elämään, kansallisiin instituutioihin. Tavaramerkin olennainen luoja oli käsikirjoittaja T.E.B. Clarke ja Charles Crichton oli puolestaan usein Clarken aivoitusten toteuttajana. Myös Alec Guinnessille Ealing-studion elokuvat merkitsivät lopullista läpimurtoa. Niinpä Guinness valittiin maansa suosituimmaksi näyttelijäksi vuonna 1951, jolloin Varastin miljoonan valmistui, ja hän pääsi elokuvateattereiden kassamagneettilistalla viidenneksi heti Bob Hopen, James Stewartin, John Waynen ja Abbottin & Costellon jäkeen. Elokuvassa Varastin miljoonan ovat siis läsnä puhdaspiirteisen ja onnistuneen Ealing-komedian kaikki keskeiset tekijänimet.

50-luvun vanhetessa Ealing mm. amerikkalaisen kilpailun paineessa alkoi menettää asemiaan ja vuonna 1956 se sulautettiin BBC:n tv-imperiumiin. Sen merkitys ei kuitenkaan kuollut: Ealing on enemmän kuin pelkkä paikkakunta Englannissa, se on sana englannin kielessä, joka symbolisoi ihmisten taistelua byrokratiaa vastaan, traditiota rakastavien englantilaisten taistelua epäinhimillistä kehitystä vastaan. Voidaan sanoa, että Ealing siirsi elokuvaan Swiftistä alkaneen brittiläisen satiirin perinteen. Englantilaisen huumorin muuan leimallinen ja kantava piirre on siinä, että englantilaiset osaavat nauraa myös itselleen, omille instituutioilleen ja traditioilleen. Ajatus niiden kumoamisesta tai uudistamisesta aiheuttaa paljon keskustelua, mutta vain hyvin vähän todellisia toimenpiteitä. Toinen englantilaisen huumorin laji liittyy rikokseen: tietyllä tavalla englantilainen ihailee rikosta, jos se on nerokas, toteutettu suuressa mittakaavassa ja ilman väkivaltaa. Englantilainen on aina heikomman puolella, innokas Robin Hoodin ihailija. Kolmas englantilaisen huumorin laji – jota latteimmassa muodossa voi seurata tv-sarjoissa ja -hupailuissa – perustuu kielellisiin sukkeluuksiin, sanaleikkeihin ja vääntelyihin liittyneenä ele- ja ilmekomiikkaan.

Peter Cowien mukaan Varastin miljoonan edustaa Ealing-tyyliä parhaimmillaan. Siinä käsitellään kansallista instituutiota, siinä on rikollisia jotka eivät tekisi pahaa kärpäsellekään ja rikos joka ei aiheuta vahinkoa, minkä lisäksi kaikkinainen erotiikka puuttuu. Guinness esittää tyypillistä tunnollista pikkuvirkamiestä – aina siihen asti kunnes tämä mitättömän tuntuinen pankkivirkailija ryhtyy tutkimaan, kuinka voisi kaapata ne kultaharkot, joiden kuljetusta hän päivittäin työnsä puolesta joutuu vartioimaan. Hän asuu Lontoon Lavender Hillissä samassa talossa toisen epäsovinnaisen yrittäjän kanssa, joka ansaitsee elantonsa valamalla lyijyisiä Eiffel-torneja Ranskaan vietäväksi. Toteuttaakseen vuosisadan rikoksen, joka vapauttaisi heidät ikävystymiseltä, nämä keskiluokkaiset miehet tarvitsevat myös todellisia rikollisia, jotka tietysti kuuluvat alempaan luokkaan.

– Michael Wynne-Ellisin (1969) ja muiden lähteiden mukaan