Newyorkilainen teho-osasto vastaanottaa jatkuvalla syötöllä ja yötä päivää uusia potilaita. Onnettomuuksien uhrit, syöpäpotilaat, alkoholistit ja huumeiden käyttäjät kohtaavat lääkäreitä ja hoitajia, jotka joutuvat navigoimaan byrokratian ja vähäisten resurssien keskellä. Uraauurtava dokumenttielokuva raivasi tietä lukemattomille tosi-tv-formaateille.

***

New Yorkin Metropolitan-sairaalaan sijoittuva Hospital voitti kaksi Emmy-palkintoa parhaiden uutis- ja dokumenttiohjelmien kategorioissa. Elokuva alkaa leikkaussalissa juuri kun kirurgi on tekemässä viiltoa potilaaseen. Joku toinen elokuvantekijä olisi saattanut kääntää kameran poispäin leikkaushetkellä, mutta Wiseman näyttää kirurgin veitsen viiltävän vatsan auki. Tyylillisesti ja vertauskuvallisesti tämä avausjakso asettaa tunnelman koko elokuvalle; ihmiskärsimys ja instituution yritykset lievittää sitä on tasaista ja järkähtämätöntä. Hospitalin sentimentaalisuutta välttävä ja asiapitoinen näkökulma jopa elokuvan kaikissa kivuliaimmissa kohtauksissa auttaa katsojaa muodostamaan erityisen intiimin osallistumissuhteen materiaaliin pitäen intensiteettiä koko ajan yllä.

Arvomme sosiaalisista ongelmista ja herkkyytemme ihmiskärsimykselle ympärillämme kyseenalaistetaan jatkuvasti elokuvan toimesta. Ensiapupäivystys ja klinikka ovat sen päänäyttämönä, sillä näissä miljöissä sairaalan henkilökunta toimii kovimman paineen alla. Urbaanin elämän pahimmat seuraukset virtaavat sairaalaan ensiavun sisäänkäynnistä: puukotusten ja huumeyliannostusten uhrit, kaltoinkohdellut lapset, unohdetut vanhukset ja mielisairaat. Kärsimysten uhrien tulva vaikuttaa loputtomalta, ja kaikki ovat välittömän hoidon tarpeessa, vaikka sairaalahenkilökunta on poliisivoimien tapaan turhautunutta ja ylityöllistettyä. Paineesta huolimatta suurin osa sairaalahenkilökunnasta ottaa potilaat vastaan sympatialla ja ymmärryksellä.

Monet ovat tietoisia sosiaalityön ongelmista, mutta Wiseman näyttää nämä systeemin puutteet henkilökohtaisella ja suorasukaisella tavalla; lääkäri yrittää epäonnistuneesti puhelimessa saada sosiaaliavustuskeskukselta apua nuorelle potilaalle, jonka hän haluaisi pitää poissa sairaalasta. ”Tämä on hätätapaus”, hän selittää. ”Mies kärsii skitsofreniasta… Pyydän sosiaalihuollon apua.” Osuvasti Hightower-niminen sosiaalivirkailija viivyttää lääkäriä byrokratian muodollisuuksilla ja lyö lopulta luurin hänen korvaansa.

On eri asia käsitellä älyllisesti huumeiden väärinkäytön ongelmaa yhteiskunnassamme, kuin todistaa esimerkkiä sen vaikutusten voimakkaasta havainnollistamisesta. Yhdessä kohtauksessa näemme nuoren miehen fyysisen ja henkisen tuskan kourissa meskaliiniyliannostuksen seurauksena. Lääkäri yrittää rauhoitella miestä toistelemalla: ”Et sinä kuole, tulet kyllä selviämään.” Myöhemmin psykiatria odotellessa mies oksentaa lattialle ja liukastuu. Hän pahoittelee vuolaasti ja pyytää lääkäriä soittamaan musiikkia rauhoittuakseen.

Kaikkien Wisemanin elokuvien tapaan Hospital on muutakin kuin pelkkä tutkielma yksittäisestä instituutiosta tai vaatimus ongelmien parantamiseksi. Ennen elokuvan loppua ruuhkautunut sairaalan odotushuone muodostuu havainnollistavaksi vertauskuvaksi yhteiskuntamme tilasta ja kyvystämme selvitä tämän ongelman kanssa. Wisemanin elokuva esittää, että selviytymismekanismimme ja ratkaisulähtöisyytemme riippuvat ennemminkin instituutioitamme ylläpitävistä ja luovista arvoista pikemminkin kuin näistä instituutioista itsessään. Elokuvan viimeinen kuva näyttää ulkokuvaa sairaalarakennuksesta ja läheisen ruuhkautuneen moottoritien liikennettä.

– Thomas R. Atkinsin (1976) mukaan