ALASTON LOUNAS (1991)
Naked Lunch/Naken lunchCronenberg tarttui mahdottomaan tehtävään lähtiessään sovittamaan William S. Burroughsin houreista kulttikirjaa, mutta onnistui. Täysin omaperäisessä elokuvaversiossa hyönteistuhoaja Bill käyttää hyönteismyrkkyjä huumeina. Tämä saa hänet näkemään jättimäisiä ötököitä ja puhuvia kirjoituskoneita sekä uskomaan olevansa liittovaltion agentti.
***
”Alaston lounas on jäätynyt hetki, jona jokainen näkee, mitä jokaisen haarukan päässä on”, kirjoitti William S. Burroughs. Hänen teoksensa Alaston lounas on narkomaanin helvetin vimmainen kuvaus mutta myös kertomus riippuvuudesta, joka ulottuu heroiinista seksiin, valtaan ja kieleen.
Kieli on Burroughsille virus ulkoavaruudesta, vieraiden voimien kontrolliväline, ja pyrkiessään siitä eroon kirjailija on hylännyt romaanin muodon, juonen, henkilöt ja rationaalisen ajattelun.
Ohjaaja David Cronenberg on monessa mielessä Burroughsin hengenheimolainen. Cronenbergin elokuvien seksuaaliset virukset, parasiitit ja mutaatiot sekä manipulaation ja kontrollin teemat ovat paljossa velkaa Burroughsille. Jos filmauskelvottomana pidetyn romaanin filmatisointi ylipäätään oli mahdollista, se oli Cronenbergin hommia.
Mutta ohjaaja teki väistöliikkeen. Alaston lounas ei ole kirjan filmatisointi vaan Cronenbergin tulkinta siitä, miten kirja syntyi. Ja vaikka elokuvassa liikutaan sulavasti kirjailijan hallusinaatioissa, siinä on varsin selkä, jopa looginen juoni. Lisäksi se on hämmästyttävän tyylikäs ollakseen nistin painajainen. Cronenbergin Alaston lounas ei tuhoa rationaalista ajattelua, päinvastoin: se yrittää luoda järjestystä kaaokseen ja selittää sitä.
Elokuva alkaa New Yorkista vuonna 1953. Entinen nisti William Lee (Burroughsin pseudonyymi) huomaa tuhohyönteisten myrkytysreissullaan myrkyn loppuneen: vaimo Joan on jäänyt koukkuun. Kun Lee myös kokeilee hyönteismyrkkyä, hallusinaatiot alkavat: valtava, persereiällään puhuva kovakuoriainen antaa Leelle vakoilukäskyjä. Ensimmäinen tehtävä on Joanin murhaaminen.
Wilhelm Tell -rituaalissa Lee ampuu vaimonsa ja pakenee Interzonelle kovakuoriaiskirjoituskone kainalossaan. Homoseksuaalin peiteroolin omaksunut Lee kirjoittaa pakopaikastaan kirjoituskoneen sanelemia raportteja, joista kehkeytyy kirja Alaston lounas. Interzone on elokuvassa Leen hallusinaatio, nistin päänsisäinen todellisuus. Mutta koska Cronenberg kuvittaa samalla Burroughsin elämäkertaa Interzone on myös 1950-luvun Tanger. Leen kirjailijaystävät Hank ja Martin ovat Jack Kerouacin ja Allen Ginsbergin näköispatsaita. Tom ja Joan Frostin kirjailijapariskunnan esikuvat ovat Paul ja Jane Bowles. Joan Frost on lisäksi Joan Leen kaksoisolento, jonka murhaa aviomies suunnittelee.
Cronenbergin elokuvassa Joan Leen kuolema merkitsee kirjailijan syntymää, sillä William Tell -leikki vapauttaa kirjailijan lahjat. Kirjoittamalla Lee yrittää paeta tekoaan mutta on tuomittu elämään sen yhä uudelleen. Burroughs tappoi vaimonsa Joanin samalla tavalla mutta ei koskaan kirjoittanut siitä.
Cronenberg on sanonut halunneensa käsitellä ”sitä millaista on luoda jotain, mikä on vaarallista luojalleen”. Fiktiivinen kurkistus Burroughsin pään sisälle paljastaakin Cronenbergin omat aivot, miehen, joka halusi kuristaa ex-vaimonsa ja teki siitä katharttisen elokuvan.
Nuoren Burroughsin näköinen Peter Weller on William Leen roolissa raukeasti mutiseva unissakävelijä. Passiivinen Lee on tyypillinen cronenbergiläinen ”sankari”, väkivaltaisten seksuaalisten visioiden riivaama mies kriisissä.
Joanin rooli tuo elokuvaan hetero- ja homoseksuaalisuuden välisen laukeamattoman jännitteen. Elokuva on kuin Kärpäsen teleportaatiolaitteessa syntynyt mutaatio, jossa rakennetta luovan hetero-ohjaajan ja järjestystä tuhoavan homokirjailijan geenit taistelevat.
Hehkuvissa väreissä kuvattuihin tyylikkäisiin raameihin tunkeutuu välillä outoja vieraita. Hauskat kirjoituskoneoliot ja söpöninhat mugwumpit ovat kuin jostakin toisesta elokuvasta. Yllättäen Alastoman lounaan heikoin puoli ovat erikoistehosteet ja shokit. Parhaimmillaan se on alakuloisen kaunis kirjoittajan yksinäisyyden kuvaus, Ornette Colemanin saksofonin soinnin verhoama suupala.
– Kati Sinisalo (Helsingin Sanomat, 17.10.1992) AA 18.6.2013
