AIVOKUOLLUT (1992)


Peter Jacksonin splatterkauden huipentuma on amerikkalaisia kilpailijoitaan verisempi, tyylikkäämpi ja tunneskaalaltaan isompi. 1950-luvulle sijoittuva tarina seuraa peräkammarin poikaa ja dominoivaa äitiä sumatralaisen rotta-apinan tartuttaman zombiruton keskellä. ”Jokaisesta kuvasta välittyy Jacksonin villi vakaumus ja pettämättömän hyvä huono maku”, Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin Matti Paunio kiteytti.
***
Bad Tasten (1988) ja Meet the Feeblesin (1989) vilauteltua jo Jacksonin taitoja virtuoosimaisena splatter-kohtauksien ideoijana ja toteuttajana hän ryhtyi viimein 1990-luvun alussa työstämään kaikkien aikojen splatter-elokuvaa, jonka piti ylittää verimäärissä ja hauskuudessa kaikki siihenastinen. Verimäärissä onnistuttiinkin, ja hauskaakin kyllä riittää, mutta splatter-elokuvan Braindead hetkellisesti kutakuinkin tappoi, sillä kuinka tällaisen valtavan verilöylyn jälkeen mikään enää olisi voinut tuntua miltään?
Eletään kultaista 1950-lukua Uuden-Seelannin eristetyssä, pittoreskissa onnelassa. Timothy Balmen näyttelemä Lionel on jokseenkin täydellisesti äitinsä (Elizabeth Moody) komennossa edelleen elävä aikamiespoika. Äidin yksinvalta nuorenmiehen elämässä kokee kuitenkin ensimmäiset rakoilunsa, kun lähikaupan myyjätär Paquita (Diana Peñalver) kiinnostuu tästä romanttisessa mielessä, ja kiinnostuksen ollessa vielä molemminpuolista tie näyttää avoimelta kohti auvoista romanssia ja Lionelille ehkä sitä tietä myös aitoa aikuiseksi kasvamista.
Äiti onnistuu kuitenkin estämään poikansa itsenäistymisen tulemalla sumatralaisen rotta-apinan puremaksi ja muuttumalla sitä tietä edelleen hyperaktiiviseksi zombieksi. Lionel sotkee välinsä Paquitaan yrittäessään salailla tapahtunutta, mutta tuhoon tuomittu yrityshän se tietysti tällaisessa elokuvassa on: ennen pitkää suunnilleen koko kylä on saanut tartunnan, ja ainoaksi lääkkeeksi jää zombiekannan teurastaminen mahdollisimman verisin menetelmin, loppuhuipentumassa legendaariseksi muodostuneella moottoroidulla ruohonleikkurilla. Lopulta nuoret rakastavaiset saavat toisensa – tosin yltä päältä zombieveressä, mutta kuitenkin.
Jacksonin uralla Braindead merkitsi splatter-kauden lopputyötä, johon hän sisällytti kaiken minkä osasi ja aivan oikein sen jälkeen vaihtoi tyyliä. Mitäpä sanottavaa veren lennättämisestä enää tämän jälkeen olisi voinut jäädäkään? Mutta vaikka Braindead siis on lopputyö, se on kaikkea muuta kuin virheetön: kokonaisuutena hyvä ja viihdyttävä teos kärsii kahdesta perusvirheestä: huonosta päähenkilöparista ja huonosti valitusta tyylilajista – splatterin ystävät olisivat ansainneet huipputeokseensa huomattavasti fiksumpaa huumoria kuin Poliisiopisto-tason pöhköilyt, joista tarina kärsii uuvuttavalla säännöllisyydellä. Puutteistaan huolimatta elokuva on kuitenkin kokonaisuutena erittäin hyvä. Huonojen jaksojen vastapainoksi se on tulvillaan myös aivan loistavia ideoita, joista mieleenpainuvin on ehkä mainio ninjapappi, joka potkii perseitä Jumalan nimeen.
– Jukka Halttusen mukaan (Hohto 2/2001) AA 1.1.2002