Ihmisten käyttäytyminen ja rituaalit voivat näyttäytyä yhtä aikaa sekä omituisina että ymmärrettävinä. Unet ja haaveet sekoittuvat arkipäiväiseen harmauteen kuvauksessa ihmisestä sosiaalisena olentona. Roy Anderssonin Sinä elävä (Du levande, 2007)  sukeltaa tilanteisiin, joita harvoin nähdään julkisesti. Ihminen on ihmiselle sekä ilo että jatkuva päänsärky.

***

Huolimatta Toisen kerroksen laulujen suopeasta vastaanotosta, Sinä elävä oli vaikea saada rahoitetuksi. Andersson syytti Ruotsin elokuvainstituutin tuotantoneuvojaa nepotismista tämän hylättyä Sinä elävän rahoitushakemuksen mutta myöntäessään rahoitusta appiukkonsa elokuvalle. Rahoitusvaikeudet aiheuttivat sen, että kuvaukset jouduttiin keskeyttämään useaan otteeseen, jotta välillä pystyttiin tekemään mainoksia, joiden tuotot sitten käytettiin taas elokuvanteon jatkamiseen. Aikaa ei vienyt niinkään kuvaaminen itsessään, vaan nähtävien ympäristöjen luominen. Lähes kaikki lavasteet rakennettiin varta vasten itse, myös ulkokuvia varten tarvittavat lavasteet.

Otokset tapahtuvat tarkasti sommitelluissa ja rajatuissa tiloissa, jotka muistuttavat usein enemmän maalaustaidetta kuin elokuvaa perinteisessä mielessä. Värimaailma on tarkoituksellisen kalpea ja haalistunut. Valoilla ohjaaja on sanonut halunneensa luoda tilan, jossa ei ole varjoja, joihin ihminen voisi piiloutua. Näyttelijät ovat Anderssonille tyypilliseen tapaan pääosin muita kuin ammattinäyttelijöitä. Mukana on muun muassa monia aiemmin Anderssonin mainoksissa esiintyneitä amatöörejä. Välillä henkilöt kääntyvät puhumaan suoraan kameralle rikkoen perinteisen elokuvakerronnan keinoja.

Elokuvan pääosassa eivät ole yksilöt, vaan ennen kaikkea yhteiskunta, ihmiset ja ihmisenä oleminen kollektiivisesti. Visio yhteiskunnan ja markkinavoimien rattaisiin jumiutuneista ihmisistä ja heidän pienistä ja suurista murheistaan on samalla sekä ankara että lohdullinen. Elokuva on melankolinen, mutta samalla hauska, vapauttava ja toivoa luova. Anderssonin katse ihmiseen on mustan huumorin kyllästämä mutta myötätuntoinen.

Musiikkia varten Roy Andersson lähestyi entistä ABBA-jäsentä Benny Anderssonia, joka sävelsi ohjaajan edellisen elokuvan tunnusmusiikin. Tämä oli kuitenkin kiireinen Mamma Mia! -elokuvasovituksen parissa ja kieltäytyi. Osa Benny Anderssonin Toisen kerroksen lauluihin tekemästä musiikista kuitenkin sovitettiin uudelleen ja käytettiin tässä elokuvassa. Suurin osa elokuvan musiikista soitetaan marssimusiikkina ja perinteisenä jazzina. Elokuvassa nähdäänkin soittoa erilaisilla soittimilla, muun muassa käyrätorvella ja patarummulla, joita ihmiset soittavat pääasiassa yksikseen. Roy Andersson on kertonut itse soittaneensa tämänkaltaista musiikkia, ja kertonut olleensa lisäksi kiinnostunut 1930-luvun musiikista.

Unet ja se, miten ne heijastavat ihmisten toiveita ja pelkoja, ovat keskeisessä osassa. Elokuvan alussa mies herää vuoteestaan, kääntyy kohti kameraa ja kertoo nähneensä painajaista. Toinen mies puolestaan näkee unta, jossa hän yrittää tehdä pöytäliinatemppua sukujuhlissa, epäonnistuu ja joutuu sähkötuoliin vanhan perintöastiaston rikkomisesta. Anna näkee unta, että menee naimisiin muusikko-Micken kanssa, ja että heidän kotitalonsa kulkee raiteilla ystävällisten ihmisten kerääntyessä katsomaan ja vilkuttamaan. Elokuvan lopussa kuullaan laulu unesta, jossa on maa pilvien yläpuolella ilman vaivaa ja tuskaa. Vaikka alla näkyvää kaupunkia lähestyvät uhkaava pommikoneiden laivue, pilvien välistä pilkistää toiveikas valonsäde. Mies herää ja kertoo katsojille nähneensä painajaisen tulossa olevista pommittajista.

Elokuva koostuu yli viidestäkymmenestä otoksesta, joiden sävy on useimmiten tragikoominen. Varsinaista yhtenäistä juonta elokuvassa ei ole, mutta tarinoita yhdistää henkilöhahmojen välillä raadollinenkin inhimillisyys ja olemassaolon ja onnellisuuden – tai usein pikemminkin onnellisuuden puutteen – teemat. Ihminen näyttäytyy olentona, joka sekä naurattaa että koskettaa. Roy Andersson itse kuvaa Vittorio de Sican Polkupyörävarkaasta innoituksensa saanutta elokuvaansa tragikomediaksi tai koomiseksi tragediaksi meistä ihmisistä. Lukuohjeeksi kelvannee hyvin alun sitaatti Goethen Roomalaisista elegioista, jossa viitataan elon ohimenevyyteen ja kehotetaan meitä vielä eläviä iloitsemaan nyt, kun elinpäiviä vielä on jäljellä.

– Tapio Riihimäki 12.3.2026