KUOLEMA PUKEE HÄNTÄ (1992)

Veriviholliset Helen (Goldie Hawn) ja Madeline (Meryl Streep) päätyvät tavoittelemaan ikuisen nuoruuden lisäksi myös samaa miestä (Bruce Willis). Kaksikon touhut äityvät kuitenkin makaabereiksi kohtalokkaan taikajuoma-annoksen jälkeen. Robert Zemeckisin ohjaama satiirinen musta komedia on Streepin uran riemukas revittely- ja irtiottoelokuva.

***

Vaikka olisi totta, että Vihreän timantin metsästyksen (Romancing the Stone, 1984) ja Napapiirin pikajunan (The Polar Express, 2004) ohjaaja ei ole sieltä kaikkein kiinnostavimmista – tai mediaseksikkäimmästä – päästä, ja että omaan lapsuuteni kuuluva Paluu tulevaisuuteen –trilogia (Back to the Future, 1985-1990) ei kenties, jos uskaltaisin sen joskus uudelleen katsoa – jos koskaan voisin löytää intoa enää sellaiseen – olisi samaa tasoa kuin Aikakone eli mitä Jack Viiltäjälle kuuluu tänään (Time After, 1979), niin Ensimmäisestä yhteydestä (Contact, 1997) on jäänyt hyvä muisto, ja esimerkiksi Cast Away – tuuliajolla (2000), niin läpensä sentimentaalinen ja lähes tahattoman naurettava kuin onkin, menettelee Tom Hanks –elokuvana; vaikka, pitää tunnustaa, että tällaista spielbergimäisyyttä en ole enää lapsuuteni päivien jälkeen fanittanut; ehkä se on yksi vanhaksi tulemisen ongelma: lapsuuden paratiisit menetetään, eikä samaa viattomuutta voi enää koskaan tavoittaa.

Vaikka Robert Zemeckis (s. 1952) on ollut, ja varmasti syystäkin, monen esimerkiksi auteur-linjaa puoltavan elokuvaharrastajan inhokki, täytyy myöntää, että Kuolema pukee häntä (Death Becomes Her, 1992), kaikesta lapsellisuudestaan ja tylsästä parodiastaan huolimatta, sisältää filosofisia tasoja, jotka tekevät siitä paremman filmin, miltä se ensi alkuun voisi näyttää (mainoskampanjan pohjalta tehty pika-analyysi olisi, että tässä on filmi, joka on tehty vain lapsia silmällä pitäen, mutta tämä ulkokuori on petollinen: en usko, että lapsena olisin saanut tästä elokuvasta läheskään yhtä paljon irti kuin aikuisena): mielestäni jopa ohjaajansa parhaan, vaikka se ei olisi kovin paljon sanottu – ellei asiaa mitata vain taloudellisilla mittareilla.

Kauhukomedian pääasiallinen sanoma on myös kaunis ja totuudellinen kaikessa surumielisyydessään: kun ruumiista, mikä joka tapauksessa häviää, on tullut tärkeämpää kuin sielusta, sellainen henkinen arvo kuin rakkaus, joka taitaa olla vain historiallinen jäänne ja jotain käsittämätöntä tuleville sukupolville, menetetään. Hedonismiin pohjautuvassa kulttuurissa sydämellä ei ole enää mitään virkaa: ihmiset on ohjelmoitu nauttimaan hinnalla millä hyvänsä: ottamaan kaiken irti, vielä kun se on mahdollista. He eivät usko huomiseen: kun millään ei ole enää mitään merkitystä, voi yhtä hyvin kuluttaa vain kaiken loppuun. Erilaisten nautintojen perässä sätkivät ihmiset olisivat ehkä hieman onnellisempia, jos he kauneusleikkausten sijaan keskittyisivät enemmän henkisiin arvoihin; ja naisista tulisi ehkä vähän kiinnostavampia (vaikka tuskin seksuaalisesti haluttavampia), jos he esimerkiksi rintojensa suurentamisen sijaan pyrkisivät kasvattamaan älyään. Tämä ruumis, joka nyt on elinvoimainen, mätänee vielä matojen ruokana; mutta totuudet säilyvät, siksi pitäisi pyrkiä keskittymään totuuksiin.

Madeleine Ashton (Meryl Streep) käy henkilökohtaista sotaa vanhuutta vastaan: tavallaan se on enemmän liikuttavaa kuin huvittavaa; hän on nainen, jolla on vanhan ihmisen ruumis, mutta nuoren ihmisen halut, ja hän kyllä vähintään aavistaa oman eroottisen arvonsa vähenemisen ja hiipumisen kohti nollapistettä, tajuaa sen, ettei hän kuulu enää siihen kategoriaan, jota halun ajamat ihmiset itse asiassa naiselta hakisivat: juuri hänenlaisiaan toivottomuutensa kieltäviä ihmisiä varten on keksitty kauneusleikkaukset ja nuoruushoidot, jotka viime kädessä voivat hieman peittää jotain, mutta jotka eivät kuitenkaan koskaan täysin kumoa vääjäämätöntä prosessia: sitä että ihminen vanhenee, jos vain elää riittävän kauan, ja sitä mukaa hänen eroottinen arvonsa vähenee; kunnes tulee lopullinen romahdus, kun sisäpuolella alkanut mätäneminen nousee yllättäen pinnalle ja saa ruumiin silmin nähden vanhenemaan, jonka jälkeen elämä on periaatteessa vain hautaan menemisen odottamista. Ashtonin dilemma on se, että hän tajuaa hyvin seksuaalisten valintojen kriteereiden olevan suoran yksinkertaiset: ne rajoittuvat nuoruuteen ja fyysiseen kauneuteen, eikä tälle voi mitään.

Ashton saa Lisle von Rhumanilta (Isabella Rossellini) nuoruusseerumin, jonka avulla nainen saa nuoruutensa hehkeyden takaisin: jos hän vasta hetki sitten oli jo hyvän matkaa vanhentunut kyyninen noita-akka valkoisine hiuksineen, ryppyisine, valuvine ja laikkuisine, suorastaan luomisine ihoineen; nainen, jonka ryppyinen persekin oli litteä kuin silityslauta ja rinnat roikkuivat silmin nähden painovoimaa uhaten, niin nyt – juotuaan ihme-eliksiirin – rypyt ja suonikohjut katoavat käsistä, perse, joka vanhentuessaan ei ole vain kadonnut, mutta ilmestynyt ruumiin toiselle puolelle vatsamakkaroiksi (ominaista joillekin vanheneville ihmisille), palaa jälleen takapuolelle muodokkaana ja komeana; kasvot, jotka ajan marinadissa olivat käyneet vanhoiksi, saavat nyt kuin taikaloitsusta uuden käsittelyn, ja tuhkanharmaat hiukset muuttuvat nuoren ihmisen hiuksiksi; puhumattakaan rinnoista, jotka eivät enää roiku kuin hyödyttömät pussit, vaan saavat nyt timmin ulkomuodon: Ashtonista on tullut jälleen nuori, jälleen haluttava: nyt hän voisi taas olla jonkun seksuaalinen fantasia. Vanhuus on voitettu. Hän on saanut eroottisen arvonsa takaisin. Näin voi käydä vain saduissa tai elokuvissa.

Ehkä ei enemmän ironisesti kuin kaksinaismoraalisesti pääosan tässä kauhukomediassa vetää Streep, nainen, jonka on sanottu sotivan esimerkiksi seksismiä vastaan: hän on kuitenkin se nainen, joka muuttuu vanhasta fatalistisesta noita-akasta seerumin avulla nuoreksi ja haluttavaksi (eikä elokuva missään vaiheessa peittele sitä, että nainen nuorempana on seksuaalisesti arvokkaampi kuin vanhempana); jopa hänen hyvässä tuiskeessaan oleva alkoholistimiehensä Ernest Menville (Bruce Willis) huomaa tämän silmiinpistävän muutoksen hämärässäkin valaistuksessa, ja saattaisi alkaa jälleen haluta vaimoaan, joka tekee tämän kyvyttömyydestä kovaa pilkkaa (nyt, nuorentuneena, hän sentään saattaa tehdä niin; kun vanhemmassa ruumiissa se olisi vain oman ruumiillisen haluttavuuden nollatason ääneen lausumista), jos ei ehtisi muka-vahingossa tönäistä tuota nalkuttavaa ämmää portaista. Epäilemättä hyvin positiivinen teko: hän toivoisi vain, että voisi siivota lehmän lopullisesti pois elämästään. Eikä sitä aiheuta mikään muu kuin viha joka syntyy impotenssista, tai siitä että nainen pilkkaa tätä tästä, minkä sanotaan yleensä olevan monen miehisen väkivaltateon takana ja niiden todellisena polttoaineena.

Elokuvan alku on lähelle loistava: Madeline ja Helen Sharp (Goldie Hawn) vihaavat toisiaan silmin nähden. Se on silkkaa sotaa, narttujen välinen halujen mittelö, jossa vaistot käyvät kuumina ja keinot ovat ilkeitä. Kun Madeline vie jälleen Sharpin nenän edestä miehen ja menee tämän kanssa naimisiin, vajoaa Helen depressioon: seitsemän vuoden kuluttua hän tuskin edes tajuaa olevansa rapistunut, vanha ja ylipainoinen televisiota tuijottava ällöttävä ihmisraunio, joka syö sormilla jäätelönsä suoraan pakkauksesta. Yllättäen hänen elämänsä kuitenkin saa uuden suunnan: hän joutuu mielisairaalaan. Siellä hän saa psykiatrilta ajatuksen murhata Madeline. Tästä tulee hänen pakkomielteensä. Voiko voimakkaampaa vihaa olla kuin viha, joka on saanut syntynsä rakkaudesta – sillä eikö viha olekin, kuten Imre Kertész voisi sanoa – häviäjien rakkautta? Tai niin kuin Madeline kysyy mieheltään: ”Tiedätkö mitä pehmeille, kaljuille ja paksuille republikaaneille tehdään vankilassa?…”

Kaikessa kepeydessään tässä on varmasti Zemeckiksin syvällisin filmi, jonka hauskan ulkokuoren alta löytyvä sanoma on salafilosofista kuultavaa: tämän turhamaisen ja säälimättömän rodun moraali on esteettinen: yhtä lailla kuin vessasta löytyvä harmiton torakka litistetään ja perhonen päästetään ikkunasta ulos, nuori ja kaunis on haluttava siinä missä vanha ei ole: ihmiset ovat julmia ja pitkälti näyttää, että lihan himot, ainoat himot, joilla on mitään merkitystä, ovat vain nuoria varten, että itse elämä on vain nuoria varten (siksi elokuvan naiset tahtovan niin takaisin nuoruuteen, koska se merkitsee paluuta esimätänemisen tilasta oikeaan elämään); ja tämä olisi helpompaa, jos halut sammuisivat iän myötä, mutta niin ei ole: silloin kun ihminen eniten haluaisi, hän huomaa, että hänet on pysyvästi siirretty seksuaalisen kilpailun ulkopuolelle odottamaan kuolemaansa; siinä koko homma.

–  Joonas Nykänen 26.11.2022