Kuvataiteilija Frenhofer (Piccoli) saa mallikseen Mariannen (Béart) ryhtyessään tekemään uutta versiota vuosia aikaisemmin hylkäämästään oletetusta mestariteoksestaan. Frenhoferin ja vaimonsa Lizin (Birkin) yhdessä eletyn elämän ydin selkiytyy prosessin ja Mariannen kautta. Henkilökohtaisen totuuden etsintä kuten taidekin vaatii aikaa ja ponnistelua, jota Rivetten elokuva kuvaa paneutuen.

***

Nuori taiteilija Nicolas poikkeaa rakastettunsa Mariannen kanssa tapaamaan hiljaiseloa viettävää Frenhoferia, joka asustaa vaimonsa Liz seuranaan syrjäisessä pikkukaupungissa. Ne, joilla on vähiten syytä odottaa mitään tältä kohteliaisuuskäynniltä, purkavat lopulta molempien rakkaussuhteiden lukkiutuneen tasapainon: Frenhofer päättää aloittaa uudelleen kymmenen vuotta aiemmin hylkäämänsä teoksen “La Belle Noiseuse” (“kaunis kiusankappale”) Marianne mallinaan. Taide, rakkaudet, jopa itse elämä joutuvat kaikki puntariin taiteilijan ja hänen mallinsa sulkeutuessa pyhättömäiseen ateljeehen aina siihen saakka, kunnes “saadaan verta kankaalle”, Frenhoferin taiteen ja henkilökohtaisen etsinnän synteesi valmistuu.

Frenhoferin pakkomielle siirtyy pian myös Marianneen. Hän muuttuu passiivisesta, miestenkeskisellä yliolkaisella luovutussopimuksella lainatusta kohteesta koko prosessin tukipilariksi. Vain Marianne voi auttaa Frenhoferia näkemään sisäpuolen, hajottamaan ja taas kokoamaan kohteensa, jolle he molemmat muuttuvat lopulta pelkiksi välikappaleiksi. Vasta Mariannen otettua oman fyysisen ja henkisen tilansa ja antautuessa yhteisesti jaettuun hulluuteen voi toteutua se transsendenssi, josta “La Belle Noiseuse” syntyy.

Rivetten elokuvassa ei ole sivuhenkilöitä, sillä prosessi on yhtä hyvin välttämätön opetus taiteesta ja menetyksestä Nicolasille kuin teos itse on kaikista Lizin syrjäytyneisyyden tuntemuksista huolimatta teos juuri hänestä, palimpsesti jonka kahden päällekkäin maalatun kerroksen väliin kirjoittautuu yhteisesti jaettu elämä. Totuus Frenhoferin ja Lizin suhteesta voi toteutua vain kolmannen kautta.

La Belle Noiseuse asettaa kysymyksen maalaustaiteen ja elokuvan, käsityön ja mekaanisen toisintamisen olemuksellisesta erosta, jota toistaa tarinan sisällä Frenhoferin ja Nicolasin välinen filosofinen ero: Nicolas pyrkii etääntymään kohteistaan työskentelemällä valokuvien pohjalta, kun taas Frenhofer tarttuu niihin kaksin kourin, hajottaa kauniit lelunsa nähdäkseen mitä ne pitävät sisällään. Vain näin hän voi tavoittaa taktiilin, kosketukseen perustuvan maalauksen, sen mikä tulee suoraan lihasta ja iskeytyy siihen takaisin ennustamattomin seurauksin.

Rivette keskittyy siihen, minkä elokuva ohittaa sekä muodoltaan että sisällöltään: keston. La Belle Noiseuse ei kuvaa niinkään “elämää” tai “teoksia” kuin niiden väliin jäävää tuskan ja uurastuksen punosta. Siksi ei tarvita suurmiesten elämäkertoja, kun on kysymys Frenhoferista meissä jokaisessa, yksittäistä ihmistä ajavasta henkilökohtaisen totuuden etsinnästä.

– AH (1996)