Koska aiheena oli keski-ikäisen Hollywood-tähden comeback, Cassavetes kokeili viimein myös hollywoodilaisempaa elokuvakerrontaa, johon kuuluvat sulavampi kameran käyttö sekä leikkaus. Rowlandsin esittämä Myrtle Gordon on sentään jälleen kompleksinen ja epäilyjen riivaama hahmo. Melodraama sai aikanaan kriitikoilta ja yleisöltä täystyrmäyksen, mutta sen arvostus on noussut vuosien varrella.

***

Monella tapaa Ensi-ilta laajentaa ja tiivistää John Cassavetesin tyypillistä tapaa käsitellä näyttelijää elokuviensa tärkeimpänä aiheena ja luovana yhteistyökumppanina: tämä tarina näytelmästä elokuvan sisällä ei tee koskaan turhan selvää eroa näyttelijätär Myrtle Gordonin henkilökohtaisten ongelmien ja niiden vaikeuksien välillä joiden kanssa hänen on kamppailtava näyttämöllä työstäessään epämiellyttävää roolia. Kuten tavallista Cassavetesilla, ironiset kerrokset taiteesta elämän jäljittelijänä ja päinvastoin syntyvät miltei tiedottomasti ja elokuvan merkitykset kehkeytyvät esiin miltei kokonaan esityksestä, esittämisen ideasta. Koska Cassavetesin menetelmässä elokuva ei merkitse elämää välittävää muotoa, vaan ”elämää” itseään, sekä tapahtumat näyttämöllä että näyttämön ulkopuolella ovat yhtäläistä raaka-ainetta, kummankin merkitessä mahdollista muunnelmaa toisesta.

Tämä tilanne antaa erityisestä painokkuutta Myrtlen ja näytelmäkirjailijan kamppailulle roolin luonteesta, Myrtlen vaikeudelle tulkita väheksymäänsä osaa ahdistuneena, tyydyttämättömänä naisena, joka lähestyessään keski-ikää huomaa olevansa vailla keskinäisiä tunnesiteitä. Elokuvan muut ainekset – Myrtlen ammatilliset ja henkilökohtaiset suhteet ohjaaja Manny Victorin ja miesnäyttelijä Maurice Aaronsin kanssa – ovat nekin välineitä tässä taistelussa, jossa liian tyrannimainen luoja pyrkii muuttamaan näyttelijättären täysin omaksi kuvakseen. Näin elokuva on myös terävä analyysi kollektiivisen luovan työn koettelemuksista. Muuan elokuvan alkupuolen kohtaus harjoituksista, kun Myrtlen on mahdotonta esittää osaansa romahtamatta hysteriaan tai pyörtymättä, välittää tehokkaasti sekä näytelmän henkilön emotionaalisen trauman että näyttelijättären pelon siitä nöyryytyksestä että asia yhdistetään häneen itseensä.

Tämän jälkeen on ehkä yllättävää panna merkille, että Ensi-Ilta on luultavasti Cassavetesin viilein elokuva, pääasiassa siksi että näyttämön ulkopuolisia suhteita ei hetkeäkään käytetä tavanomaiseen psykologisoivaan tyyliin pelkästään selittävinä tekijöinä. Myrtlen vanhat rakkaussuhteet sekä Mannyn että Mauricen kanssa ovat etäisiä, viitteellisiä aineksia, eräitä osatekijöitä siinä ahdistuksessa jota hän tuntee kamppaillessaan nykyisen roolinsa kanssa. Se että ”näytteleminen” ja teatraalisuus ovat tällä kertaa elokuvan varsinaisena aiheena antaa sivustatukea ja perspektiiviä sille eräänlaiselle lempeydelle jolla Cassavetes on aina suhtautunut näyttelijöihinsä, jopa siinä määrin että tarinan ja henkilöhahmojen rajat ja hienosäädöt ovat unohtuneet. Cassavetesin vakionäyttelijöiden suoritukset eivät koskaan liene olleet yhtä kurinalaisia ja intensiivisempiä kuin tässä elokuvassa.

– Richard Combs (Sight and Sound, Summer 1978)