SIKOLÄTTI (1969)

Pasolinin Sikolätti on Salòn tapainen väkivaltainen yhteiskuntakritiikki, mutta allegorisempi ja rakenteeltaan irrottelevampi. 1400-luvun Espanjaan ja 1969 vuoden Länsi-Saksaan sijoittuvat tarinat ovat täysin erillisiä, mutta toisiaan temaattisesti tukevia. Ne limittyvät ja muodostavat kannibalismia ja isänmurhaa pohdiskelevan dialogin.

***

Sikolätti rakentuu kahdesta rinnakkaisesta, limittäin leikatusta tarinasta. Menetelmä on sama kuin Faulknerin romaanissa Villipalmut tai Chytilovan elokuvassa Jostakin muusta (1963): kaksi kertomusta, joilla ei näennäisesti ole paljonkaan yhteyttä, mutta jotka saavat täyden merkityksensä vasta toistensa yhteydessä. Jollain lailla kumpikin tarina ilmentää toisen pyrkimyksiä ja prosesseja. Yhteinen nimittäjä on kannibalismi, näkemys ihmisestä petona, joka syö toisia petoja ja tulee syödyksi.

Ensimmäinen tarina on 1400-luvun espanjalainen faabeli. Tuliperäisessä autiomaassa vaeltavasta nuoresta miehestä tulee isänsä tappaja ja ihmissyöjä. Hänen ympärilleen kerääntyy klaani, kunnes heidät kaikki paljastetaan, vangitaan ja jätetään erämaahan koirien syötäväksi. Ennen tuomion täytäntöönpanoa mies lausuu kolme kertaa: ”Olen tappanut isäni, olen syönyt ihmislihaa ja värisen ilosta.”

Toinen tarina sijoittuu nykypäivän Länsi-Saksaan. Rikkaan teollisuusperheen poika Julian pystyy sukupuoliyhteyteen vain sikojen kanssa. Tätä kilpaileva teollisuuspomo, kasvoleikkauksen tehnyt entinen sotarikollinen, käyttää hyväkseen mitätöidäkseen toisen kiristyksen ja viedäkseen läpi yritysten fuusion. Fuusiojuhlien aikana Julian menee sikolättiin ja tulee syödyksi viimeistä karvaa ja nappia myöten.

Kumpikin osuus on viritetty erilaiseen tyylilajiin. Ihmissyöjätarina on miltei mykkä, siinä on traagista ja rituaalista juhlallisuutta, historian ja legendan luomaa etäistä liikkumattomuutta, ihminen vastatusten luonnon kanssa. Nykyaikaistarinassa on paljon sivistynyttä vuoropuhelua, se on ladattu yhteiskuntakriittisillä sivalluksilla ja surrealistisella huumorilla.

Modernin, dialektisen ilmaisun menetelmin Pasolini luo myytin, joka osoittaa, miten inhimillinen sivistys rakentuu julmuudelle, väkivallalle ja toisen ihmisen hyväksikäytölle. Samat voimat hallitsevat sekä primitiivistä, arkaaista yhteisöä että nykyajan teollisuusyhteiskuntaa. Tämän ajan porvaristossa kulttuuri on vain ohut silaus ihmisen sikamaisuuden päällä.

Kummankin tarinan päähenkilöt joutuvat sananmukaisesti syödyiksi, kummankin tapahtuman todistajana on elokuvassa sama näyttelijä. Kummallekin kyseessä on rangaistus kapinallisesta tottelemattomuudesta, rikoksesta isää vastaan. Molemmat rikkovat tabun, joka toisessa tapauksessa on kannibalismi, toisessa sodomia. Oidipaalisen kapinan ulottuvuus on ilmiselvästi läsnä kummassakin tarinassa, kuten myös yhteiskunnallis-poliittinen taso: toisessa on taustavoimana keskiajan kirkko, toisessa nykyajan rahaylimystö. Molemmat päähenkilöt sovittavat yhteistä syyllisyyttä: Saksaa painaa tietoisuus natsismista, kirkkoa uskonvainot. ”Kaikki tähänastiset yhteiskuntamuodot siittävät pettymystä ja epätoivoa”, sanoo Pasolini kommentoidessaan Sikolättiä. Ihminen on pyhä, mutta hänen rakentamansa järjestelmät ovat kestämättömiä. Tällaisessa pessimismin ja selvänäköisyyden tilassa Pasolini oli ennen ”Elämän trilogiaa”.

– Sakari Toiviaisen (1970), Mauritz Edströmin (1970) ja muiden lähteiden mukaan ST