KÖYHÄN PIKAJUNA (1970)

Dodes'kaden/Den fattigas express
Ohjaaja
Akira Kurosawa
Henkilöt
Zuski Yoshitaka, Kin Sugai, Kazuo Kato
Maa
Japani
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
K16
Kesto
139 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
Shugoro Yamamoton romaanista

Akira Kurosawan ensimmäinen värielokuva kertoo elämästä sivistyksen roskatunkiolla sodan jälkeen. Nuori poika kulkee päivittäin samaa reittiä kaatopaikan ympäri ja kuvittelee olevansa junan ohjaaja. Kurosawa tarjoaa huumoria unohtamatta tarinoita köyhien ja sorrettujen elämästä, palasia elämästä ja kärsimyksestä, unelmista ja kuolemasta.

***

Akira Kurosawan todellinen omaperäisyys ei niinkään ole hänen samuraielokuvissaan kuin syvällisissä moraalisissa ja humanistisissa ihmiskuvauksissa kuten Ikiru ja samaa linjaa jatkava Dodes’ka-den, joka on toteutettu yhtä rohkeasti ja hallitun yksinkertaisesti. Kahden tunnin ajan Kurosawa kuvaa japanilaisista ryysyköyhälistöä, ihmisiä yhteiskunnan pohjalla. He elävät slummialueella suurkaupungin varjossa, ympäristössä, joka on eräänlainen sivistyksen roskatunkio. Elokuvan tapahtumat rajoittuvat siihen, että polttopiste vaihtuu hahmosta toiseen ja seuraa näitä ihmisiä heidän rutiköyhässä olemassaolossaan. Palasia elämästä ja kärsimyksestä, unelmista ja kuolemasta. Ja tämä kuvaus vangitsee katsojan kokonaan. Se on mestaruutta.  Kurosawa tutkii tätä kurjuuden ja laitapuolen maailmaa tavalla, joka vie ajatukset pikemminkin Gorkin näytelmään ”Pohjalla” kuin nykyajan dokumenttikuvauksiin. Se realismi, jota hän tavoittelee, on sisäistä lajia. Tässä ensimmäisessä värielokuvassaan Kurosawa käyttää värejä ja tyylittelyä tavattoman tietoisella ja voimakkaalla tavalla.

Kurosawa ilmaisee köyhien ja sorrettujen myötäelämisen ja solidaarisuuden suoraan kuvina. Kuten myös surun ja kirpeän huumorin. Kaikki kameratemppuilu on jäänyt pois, kuvat puhuvat suoraa ja selkeää kieltä. Elokuva vilisee ihmisiä, episodeja ja yksityiskohtia, joihin voi vain viitata Kurosawan mielikuvitus ja hahmotuskyky näyttävät vain kasvaneen sen haasteen edessä, jonka elokuvan näennäisen löysä draamallinen rakenne tarjoaa. Kuitenkin elokuvassa tuntuu hienolla tavalla eteenpäin sykkivä rytmi ja liike. Kuvauksessaan yhteiskunnan vähänosaisista Kurosawan ei tarvitse turvautua maalauksellisuuteen eikä propagandan kaavoihin. Hän osaa maalata esiin ankarien yhteiskunnallisten ehtojen inhimillisen helvetin tinkimättömästi ja jyrkästi, ilman valheellisia sävyjä. Kuva kerjäläisestä, joka repii rääsyjä elannokseen ja jonka vaimon uskottomuus murtaa ja joka kieltäytyy antamasta naiselle anteeksi, on kuin tukahdutettu epätoivon huuto Dostojevskilla.

Toisissa kohtauksissa kukkii pureva huumori. Kaksi iloista juomaveikkoa pakenee olemassaoloaan tulemalla aina tolkuttomassa tilassa kotiin uskollisesti odottavien vaimojensa luo, joita he toisinaan vaihtavat. Mikä aiheuttaa vaikeuksia, sillä he osaavat kotiin vain talojensa värin perusteella.

Koko tarinan keskipisteessä on kaivolla kokoontuva naisyhteisö, jonka piirissä uutiset kulkevat ja tulevat käsitellyiksi. Kouristuksia saava konttoristi puolustaa häijyä vaimoaan kuvaamalla hänelle sellaisia puolia, joita kukaan toinen ei ole nähnyt. Kurosawa mahduttaa ihmisiinsä loputtomia mahdollisuuksia, jotka tukahdutetaan ja tuhotaan. Heidän reaktionsa ovat sokeita. Kun köyhä tyttö joutuu kasvatusisänsä hyväksikäytön ja väkivallan kohteeksi, hän suuntaa koston lähettipoikaan, ainoaan, joka on välittänyt hänestä.

Nimi Dodes’ka-den tarkoittaa sitä rummuttavaa ääntä, jonka jälkeenjäänyt nuorukainen päästää kuvaillessaan joka päivä menevänsä ”työhön” ja ajavansa raitiovaunulla läpi niiden romukasojen, joiden keskellä hän äitinsä kanssa asuu. Tässä on yksi Kurosawan monista iskevistä mielikuvista siitä, miten vähäosaisten on pakko etsiä toisista elämää päiväunien kautta. Elokuvan keskeisiä aiheita on se, miten tukahdutettu elämä saa hyvityksen mielikuvitusmaailmoissa. Kerjäläinen viihdyttää itseään ja pientä poikaansa rakentamalla ihmeellisen pilvilinnan – kunnes poika kuolee ruokamyrkytytykseen.

– Mauritz Edström (1972)