SHINE A LIGHT (2008)
Scorsesen fiktiotuotannon rinnalla on alusta asti kulkenut dokumenttien, elokuvaesseiden ja musiikkielokuvien varjolinja. Kaikista ohjaajista elokuvahistorian saatossa Scorsese on hyödyntänyt The Rolling Stones -yhtyeen musiikkia parhaiten. Olikin vain ajan kysymys, koska kaksi oman alansa kiistatonta ikiliikkujaa kohtaisivat konserttielokuvan muodossa.
***
Alussa vallitsee kaaos, joka syntyy Martin Scorsesen tarpeesta suunniteltuun hienovaraisuuteen ja The Rolling Stonesin vuosikymmenten tottumuksista lavalla. Biisilista vaihtuu lennosta, Mick Jagger vispaa ees sun taas. Ennalta-arvaamattomuus synnyttää hyvän konsertin ja kuvaajille haasteen. The Rolling Stones esiintyi Beacon-teatterissa New Yorkissa syyskuussa 2006, ja Scorsese ohjasi kahdesta konsertista kaksituntisen dokumentin.
Jagger on elokuvan päähenkilö, glitterpaitainen ikiliikkuva kukko, jonka harteilla koko teatterin tunnelma makaa. Liikeradoissa on jotain epätodellista: 42 vuoden toiston jälkeenkin jokainen asento vaikuttaa hetkessä keksityltä, impulsiiviselta ja luonnolliselta. Jaggerin fyysisyys on yhä, 64 vuoden iässä, hypnotisoiva tapahtuma jota myös kamera rakastaa. Suoritus ylittää esittävän taiteilijan vaatimukset ja Stones on maineensa veroinen.
Vähintään vastaavaa suvereeniutta on Scorsesen ohjaustyössä. Yhtyeellä ja sen musiikilla on ohjaajalle suuri henkilökohtainen merkitys, mikä selittää niin projektin olemassaoloa kuin onnistumista. Yhdessä Robert Richardsonin kanssa koottu tiimi sisälsi yhdeksän joko Oscarin voittanutta tai ehdokkaana ollutta kuvaajaa, crème de la crème. 17 kameralla saatiin kasaan yli 150 000 metriä filmiä kahdesta konsertista. Editointi ja kuvaus sekä antavat musiikille tilaa elää että muuntavat materiaalin taltioinnista seuraavalle tasolle, elokuvataiteeksi. Lopputuloksen pikkutarkka kokonaisuus jopa sotii musiikin rosoisuuden kanssa – kauniisti valaistuista symmetrisistä kuvista puuttuu rockin ryönä ja alatyyli.
Yhtyeen historia on läsnä kaiken aikaa, arkistomateriaaleissa ja esiintyjien kasvojen uurteissa. Dokumentti kattaa pienimuotoisen katsauksen koko Stonesin pitkään uraan. Otteet vanhoista haastatteluista alkavat 60-luvun nuorista kapinallisista putkissaan ja kipuavat sitten vuosikymmeniä eteenpäin, kohti nykyhetkeä. Ilmassa on nostalgiaa ja haikeutta eletystä elämästä: seksuaaliseen karismaan nojaava rock’n’roll ei maistu samalta eläkeikäisten esittämänä.
Lukuisten ansioiden oheen herääkin epäilys: oliko The Rolling Stones vuonna 2006 aikansa elänyt? Mitä arvoa on esittävällä taiteella, joka ei sisällä mitään uutta vaan rahastaa ikämiesten nostalgialla? Vastaus kysymykseen löytyy muusikoiden kasvoilta. Puhdas soittamisen ilo säteilee yhä, riemu välittyy lavalta yleisöön ja edelleen katsojille. Voidaan siis vastata: kyllä, The Rolling Stones on aikansa elänyt, mutta musiikin tenho ei.
– Kielo Kiikeri 2023