Koulumatkana alkanut tarina kääntyy metatasolle, kun nuori päähenkilö keskeyttää näyttelemisen. Panahi rikkoo fiktion ja todellisuuden rajat kääntämällä peilin nurin ja luo elokuvan elokuvasta. Leikillinen, koskettava ja älykäs tutkimus elokuvan mahdollisuuksista, fiktion ja faktan rajoista ja yksilön ilmaisun vapaudesta.

***

Koulupäivä päättyy, ja pikku tyttö nimeltä Mina (Mina Mohammad-Khani) seisoo otsa kurtussa Teheranin ydinkeskustassa ruuhkaisen liikenneväylän kaarteessa odottamassa äitiään. Kun ketään ei tule, Mina, jonka toinen käsi on kantoliinassa, tulee kärsimättömäksi. Opettajan ystävä tarjoutuu viemään hänet moottoripyörällä bussipysäkille. Mutta ennen kuin he saapuvat perille Mina hyppää hetken mielijohteesta pois kyydistä ja nousee bussiin, joka osoittautuu menevän väärään suuntaan.

Bussissa Mina kuulee monien iranilaisten keskusteluja. Vanha nainen valittaa lastensa julmuutta ja kiittämättömyyttä. Ryhmä nuoria naisia keskustelee petollisesta aviomiehestä. Kaikkialla radioista kaikuu suorana lähetyksenä selostus Iranin ja Etelä-Korean jalkapallo-ottelusta.

Jafar Panahin väkevän Peilin avauskohtaukset ovat niin realistisia, että syntyy vaikutelma piilokameralla toteutetusta dokumenttielokuvasta. Katujen ihmisvilinästä ja keskustelujen intiimistä luonteesta rakentuu tavattoman intensiivinen kokonaiskuva kaupungin mielialoista ja tekstuurista. Jos tunnelma lieneekin pääasiassa optimistinen, naisten keskustelujen pohjavirtauksesta kiirii tyytymättömyys ja katkeruus.

Nuoren Mina Mohammad-Khanin osasuorituksessa avautuu hämmästyttävä luonteen rikkaus. Impulsiivisen, itsepintaisen ja kipakan tytön levottomuus kasvaa hänen eksyessään suurkaupungissa, ja hänellä on usein keski-ikäisen naisen kova, kriittinen ilme. On vaikea kuvitella tämän voimakastahtoisen tytön aikuiseksi kasvaessaan sopeutuvan helposti islamin lakeihin, jotka rajoittavat ankarasti naisen vapautta.

Puolimatkassa Peilissä tapahtuu yllätyskäänne. Mina Mohammad-Khani ottaa kantoliinan pois, ilmoittaa kyllästyneensä näyttelemään ja juoksee tiehensä. Elokuva, joka vaikutti aluksi Polkupyörävarkaan kaltaiselta neorealistiselta helmeltä, kääntyy äkkiarvaamatta kompleksiseksi tutkielmaksi elokuvan illuusiosta ja todellisuudesta. Mina Mohammad-Khani esittää oikkujensa mukaan vuoroin henkilöhahmoaan tai itseään. Joissakin kohtauksissa hän on Mina ilman kantoliinaa, toisissa ”oma itsensä”. Mitä enemmän hän vaihtaa roolia edestakaisin, sitä enemmän kaksi Minaa sulautuvat toisiinsa.

Elokuvan jatkuessa sen ääniraita alkaa reistailla nuoren näyttelijättären tai kuvaajan vartalomikrofonin mennessä epäkuntoon.

Elokuvan edetessä perspektiivi siirtyy Minasta häntä esittävään sisukkaaseen tyttöön ja viimein turhautuneeseen (ja enimmäkseen kuvan ulkopuolelle jäävään) kuvausryhmään, joka joutuu todistamaan elokuvahankkeensa hajoamista pataluhaksi.

Panahi tuli tunnetuksi elokuvallaan Valkoinen ilmapallo (1995). Hänen oppi-isänsä on iranilainen elokuvamies Abbas Kiarostami, joka myös asettaa elokuviensa ultrarealismin uuteen valoon nostamalla esiin elokuvanteon prosessin ja tutkimalla näyttelijöiden ja heidän esittämisensä henkilöhahmojen välistä suhdetta. Noiden elokuvien tapaan Peili nostaa suuria kysymyksiä illuusiosta, todellisuudesta ja elokuvanteosta. Sen tarjoama Teheranin muotokuva on unohtumaton.

– Stephen Holdenin mukaan (The New York Times, 25.11.1998) AA 7.9.2011