PUNAPARTA (1965)

Lääkäridraama, joka edustaa Kurosawan syvästi humanistista puolta. Ikirun ohella elokuva nostaa esiin köyhemmän väestön rankan epäinhimilliset olot tarinassa, jossa nuori vastavalmistunut lääkäri pettyy jouduttuaan töihin maaseudulle. Ajan kuluessa äreä ylilääkäri Punaparta saa hänet näkemään elämän toisin ja arvostamaan ammattinsa epähohdokkaita puolia.

***

”Se on uni. Se on kuitenkin uni, jonka haluaisi olevan totta. Jos Punaparran kaltainen ihminen oli olemassa, jos hänen oppilaansa seuraisivat hänen raivaamaansa tietä, jos näitä hyvää tahtoa täynnä olevia ihmisiä tulisi tällä tavoin yhä enemmän, meidän maailmamme muuttuisi. Se olisi ilon ja onnen valtakunta. Punaparta on surullinen tarina, musta kertomus, mutta toivoisin, että ihmiset lähtisivät elokuvateattereista kevein sydämin ja täynnä toivoa. Ennen kuin aloitin kuvaukset, annoin kaikkien työhön osallistuvien kuunnella Beethovenin Yhdeksännen sinfonian kuorofinaalin, Oodin ilolle Schillerin sanoihin, kertoen, että tämä on elokuvan perussävy, jonka vallassa katsojan tulisi lähteä teatterista.” (Kurosawa)

Punaparta on lempinimi lääkärille, joka johtaa köyhien sairaalaa 1800-luvun feodaalisessa Japanissa. Hänen sairaalansa on kuin Tsehovin Huone numero kuusi samannimisessä novellissa: maailman pienoiskuva, jonne mahtuu lukuisia järkyttäviä ihmiskohtaloita. Se on kuva maailman julmuudesta ja kärsimyksestä, jonka keskellä Punaparta elää ja toimii, ei haihattelevana maailmanparantajana, vaan tehden käytännön työtä, todellisena hyväntekijänä. Punaparta tiedostaa yhteiskunnan vääryydet ja yrittää voimiensa mukaan lievittää yhtä paljon niiden aiheuttamia haavoja kuin varsinaisia sairauksia. Tämän miehen kautta Kurosawa kertoo kahdesta asiasta: ihanteesta, jota ei ehkä ole olemassakaan ja maailmasta, jonka aiheuttamien kärsimysten takia jonkinlaisen ihanteen täytyy olla olemassa. Juuri tästä toivosta ja ilosta Kurosawa puhuu.

Itse asiassa elokuvan prosessi on se, minkä kokee Yasumoto, vastavalmistunut nuori ja kunnianhimoinen lääkäri, joka on kuvitellut suhteittensa ja taitojensa ansiosta pääsevänsä keisarin hoviin, mutta joka määrätäänkin Punaparran apulaiseksi köyhien sairaalaan. Juuri Yasumoton kautta, hänen silmillään ja tunteillaan, Kurosawa antaa katsojan tutustua Punapartaan ja tämän ankaraan moraaliin. Punaparta on tiukka muille, mutta ennen kaikkea itselleen: hän saattaa soimata itseään joutuessaan käyttämään hyväksi pahojen ihmisten moraalista heikkoutta saadakseen nämä tekemään hyvää. Punaparta johdattaa apulaisensa keinojen ja päämäärän välisen suhteen pohdintaan tavalla, jonka kautta nuorukainen – kuten katsojakin – kasvaa näkemään asiat uudessa valossa, oppii jotakin sekä maailmastaan että itsestään.

Esittääkseen tämän kehityksen mahdollisimman täsmällisesti ja konkreettisesti Kurosawa käyttää pettävän yksinkertaista ilmaisua, jossa kerronnan langat rönsyilevät sitäkin enemmän. Yasumoton silmin katsoja seuraa monia ihmiskohtaloita, jotka kaikki kertovat kärsimyksestä, ihmiseen itseensä, hänen tunteisiinsa ja ruumiiseensa kohdistuvasta väkivallasta ja loukkauksista – ja useimmissa kohtaloissa eniten kärsivänä osapuolena on nainen. Kurosawa on kiinni perusasioissa (hyvä ja paha, miten ihminen voi olla hyvä, elää hyvin ja tehdä hyvää?) tavalla, joka ohittaa paatuneen länsimaisen näkemyksen kysymyksen asettelujen naiiviudesta. Ilmaisun tasolla Kurosawa löytää lyyrisyyden ja vimmaisuuden pakottoman tasapainon.

– Veli-Pekka Makkosen (1979) ja muiden lähteiden mukaan