SCANDALO (1976)

Ohjaaja
Salvatore Samperi
Henkilöt
Franco Nero, Lisa Gastoni
Maa
Italia
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
K18
Kesto
106 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm

Lisa Gastonin esittämä turhautunut keski-ikäinen farmaseutti ajautuu nöyryyttävään suhteeseen apulaisensa (Franco Nero) kanssa. Vittorio Storaro kuvasi Salvatore Samperin julkean intohimodraaman, jonka käänteitä rytmittävät Riz Ortolanin sävelien ohella radioraportit Suomen talvisodasta. Elokuva esitetään talvisodan päättymisen 80-vuotisjuhlapäivänä.

***

Scandalo on tuottaja Silvio Clementellin (s. 1926) viimeisin yritys esitellä uusia, omaleimaisia italialaisia ohjaajia kansainväliselle yleisölle – edellisistä tapauksista mainittakoon Patroni Griffin Hyvästi rakkaani (Addio fratello crudele, 1971), Liliani Cavanin Hyvän ja pahan tuolla puolen (Al di là del bene e del male, 1977) ja Marco Bellocchion Voittoisa marssi (Marcia trionfale, 1976). Neorealismo rosan kehittäjänä 1950-luvulla tunnettu tuottaja (mm. monet Dino Risin komediat) on uusissa elokuvissaan pyrkinyt itsenäiseksi tuottajaksi ryhdyttyään käyttämään ohjaajina nimenomaan porvarillisen miljöön kriittisinä kuvaajina tunnettuja ohjaajia. Salvatore Samperi (s. 1944) debytoi 1968 (Grazie ziaKiitos täti) hieman samantapaisella elokuvalla kuin Bellocchion I pugni in tasca (1965) ja tuli välittömästi tunnetuksi ja tunnustetuksi kiihkeän intensiivisestä ohjaustavastaan sekä erinomaisena näyttelijäin ohjaajana. Tässä debyyttielokuvassa esitti naispääosaa Lisa Gastoni, josta sen ansiosta tuli tunnustettu näyttelijätär.

– ABC-Kinot 1979

Toissa syksynä nähtiin Suomessa Silvio Clementellin tuottama ja Marco Bellocchion ohjaama armeijakuvaus Voittoisa marssi, jonka hurja yhteiskuntakriittisyys ei voinut olla tehoamatta. Suomessa on nähty Clementellin tuottamista elokuvista myös Giuseppe Patroni Griffin Hyvästi rakkaani ja Liliana Cavanin Hyvän ja pahan tuolla puolen.

Kaikille edellämainituille elokuville on ominaista seksuaalinen ylikorostus, joka nähtyjen esimerkkien perusteella tuntuu muodostuneen tuottajansa tavaramerkiksi. Nyt nähtävä Clementellin tuottama Scandalo tuntuu tässä mielessä edenneen hyvin pitkälle kaupallisen laskelmoinnnin ja vastenmielisen ekshibitionismin alueelle, jopa siinä määrin, että ehkä vakavatkin taiteelliset tavoitteet ovat päässeet pahasti hämärtymään. Salvatore Samperin ohjaama Scandalo pyrkii olemaan analyysi porvariston sokeudesta ja eettisestä umpikujasta, mutta tavoitteet ovat jääneet pahasti puolitiehen sensaatiomaisten ainesten noustessa etualalle.

– Pertti Lumirae, Demari 13.1.1979

Yksityinen katastrofi yleisemmän jaloissa, jossakin kansallisten hätätilakulissien hämärimmissä nurkissa? Jälleen miksikäs ei – tämäkin ehkä selittää sitä yleistä yhdeltä mentaliteetin sektorilta. Scandalo tapahtuu Ranskassa 2. maailmansodan ensimmäisenä vuonna, jolloin radio jauhaa uutisia Hitlerin ja Stalinin paktista, Suomen urheasta talvisodasta ja keväämmällä jo myös länsirintaman uhkaavista salamaoperaatioista.

Mutta tämä on taustaa eikä tosiaankaan näytä heilauttavan ketään Scandalon ihmisistä. Keskipisteessä on ns. hyveellinen porvarisrouva, joka väkivalloin herätetään havaitsemaan, että kunniallisuus hänessä on vain totunnaisuuksien pintasilaa, toista se luonto vaatii. Luontoa edustaa Franco Nero alias Armand, ja kun hän on rouva apteekkari Elianen (Lisa Gastoni) palkkalainen, hän ei edusta vain herättäjää ja sukupuolista orjuuttajaa, vaan myös luokkatietoista kokemiensa nöyryytysten kostajaa, emäntänsä häikäilemättä alistavaa palvelijaa.

Tarinan henkilöstössä esiintyy niin lihallis-maailmallinen Juliette (Andrea Fereol) kuin itse viattomuus Justine (Claudia Marsani), mutta toki tyhmäkin ilman näitä sormenosoituksia hoksaisi, että Samperi liikkuu vanhan kunnon markiisin asioilla. Ja joka sadismissaan – fyysissä ja henkisessä – on harvinaisen vastenmielinen. Hyvissä ajoin ehditään vielä puhtaasta sadismista astua myös sen kynnyksen yli, jonka toiselta puolelta löytyy vain absurdismia, paljasta mielettömyyttä. – –

Salvatore Samperi esittäytyi tässä maassa 1975 elokuvalla Suloiset synnit (Peccato veniale, 1974), jossa raikkaasti ja komediallisesti käsitteli noita elämäämme auttamatta liittyviä aistillisuuden asioita. Nyt hän on likaisemman pyykin parissa luonut rouva Elianen yksityisestä katastrofista oman yksityisen elokuvallisen katastrofinsa. Hän on niin latinalaisittain kohtuuton kaikessa, että jopa Scandalon production values  eli valmisteelliset, teolliset arvot (Ezio Altierin lavastukset, Gitt Magrinin puvusto, mm. Bertoluccin kuvaajan Vittorio Storaron kameratyö, koko tämä valtaisa atmosfääripaketti) kääntyvät ennen pitkää itseään vastaan maneerien möykkynä, jonka veroista ei joka tammikuussa näe.

– Heikki Eteläpää, Uusi Suomi 13.1.1979

Mutta Scandalo ei ole yksin. Italiassa tehdään niin paljon näitä julmia, raatelevia, rienaavia ja epäpyhäksi tekeviä elokuvia, ettei niitä voi ilmiönä pitää harmittomina tai pelkästään moraalisesti hyväksyttävinä tai tuomittavina. Tämäkin filmi on elokuvakokemuksena yhdentekevä, mutta osoittaa jälleen kerran miten pitkälle italialaisen ohjaajan on mielestään elämän kieltämisessä mentävä ollakseen edes yhtä shokeeraava kuin päivän otsikot.

Julma, tekopyhä elämä, paavinvallan ja vanhan sivistyksen taakse piiloutuva mädännäisyys ja epädemokraattisuus tuottavat näitä ”pahan kukkia”. Toiset niistä vain ovat näin avoimia haavoja, etteivät ne ansaitse itsenäisen taideteoksen nimeä ja arvoa. Kansaa kosiskelevaa pornoa en tässä elokuvassa näe, vain halua lyödä, lyödä.

– Helena Ylänen, Helsingin Sanomat 13.1.1979

– Antti Suonio 13.3.2020