Kolme aikuista sisarta yllättyy ja järkyttyy eläkeikäisten vanhempiensa avioerosta. Eron jälkimainingeissa sisarten keskinäiset kaunat ja vanhat perhetraumat nousevat pintaan. Allenin kunnianosoitus Ingmar Bergmanille oli hänen ensimmäinen elokuvansa ilman huumoria ja ensimmäinen ohjauksensa, jossa hän pysytteli kokonaan kameran takana.

***

Jo Annie Hallin (1977) yhteydessä saatettiin väläytellä esiin kosketuskohtia Woody Allenin ja Ingmar Bergmanin välillä. Sisäkuvia on Allenin ensimmäinen ”kokonaan vakava” ja uhmakkaan epämuodikas yritys, jossa Bergmanin esimerkki heijastuu joka taholla. Lähinnä lienee Kuiskauksien ja huutojen maailma, jonka kolmen sisaren asetelmaa, naismuotokuvia ja paljon puhuvia sielunmaisemia Sisäkuvia muistuttaa. Molemmat elokuvat käsittelevät turhautumista, uskon ja fyysisen kumppanuuden kaipuuta vasten emotionaalista kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä. Kärsimyksen ja epätoivon vastapainoksi tarjoutuu kummassakin elokuvassa vain yhteisyyden ja sovinnon pakenevia tuokioita.

Monenmoisiin parodioihin mestarillisesti harjaantunut Allen ikään kuin ”deparodioi” tuttuja kuvioitaan, palautuu kalman ankeaan perustunteeseen – liikoja säikkymättä sitä että parodian rajaa ehkä taas lähestytään, nyt juhlallisista tai banaaleista kokemuksista käsin. Totisuus ei ollut Allenin ainoa uusi haaste ja aluevaltaus. Sisäkuvia on WASP-Amerikan katsaus, tekijän tähän asti vieroksumien protestanttien tarkastelu. Edelleen se on valtaosin – ja tietysti Bergmania seuraten – näytelmä naisista ja heidän tuskistaan. Hylätyn ja vanhenevan äidin kärsimysten lisäksi tähtäimessä ovat tytärten keskinäiset kilpailut limitettyinä luomistyön turhautumiin. Elokuvan nimi viittaa sekä sisustukseen – joka on äidin ammatti – että siihen mikä on ihmisten sisällä. Äiti on ollut perheen hallitseva hahmo, jonka ulkoinen täydellisyyden tavoittelu ja lahjakkuuden palvonta on toisaalta kannustanut tyttäriä, toisaalta turhauttanut ja kivettänyt heitä: tunteiden kasvatus on jäänyt vajaaksi. Isän äkillinen päätös muuttaa pois kotoa merkitsee äidille hermojen ja koko elämän romahdusta tyttärille tunne-elämän kriisiä.

”Olen liian itsekeskeinen osallistuakseni poliittiseen elämään”, yksi sisarista myöntää. Allen näyttää itseensä käpertyneiden egojen törmäyksiä: kaikki syyttävät toisiaan rakkauden puutteesta, torjunnasta, tunne-elämän kitsaudesta. Meren rannalla käydään taas tunnustuksellisia keskusteluja, kuten aiemmissakin Allen-elokuvissa (Kerta vielä, Sam; Annie Hall), ja meri ottaa myös pettymyksistään tarpeeksi saaneen ihmisen viimeiseen haltuun – tavalla jota Allen ehätti jo parodioimaan eräässä komediansa Kerta vielä, Sam fantasiajaksossa.

”En välitä puhua siitä.” ”Älkäämme keskustelko siitä”: tällaisia repliikkejä kuullaan usein Sisäkuvissa. Epämieluisia asioita tukahdutetaan kaiken aikaa, imartelu tai väistely on kehittynyt tottumukseksi vilpittömyyden kustannuksella – kunnes katkerimmat tunteet vihdoin räjähtävät raa’asti ja tuhoisasti. Evättyään ihmisiltään kaikki suojaavat, elinvoimaiset perinteet Allen on pannut heidät harhailemaan irrallisten minuuksiensa syövereissä. Näkemys protestanteista amerikkalaisista on lohduttoman ankea: tällaisessa miljöössä ei mikään aito taidekaan voine kehittyä. Sisäkuvia maistuu jonkin verran teoreettiselta elokuvatutkielmalta, jossa yhteenkään henkilöön ei riitä kovin paljon myötätuntoa. Elokuva etenee paljolti vuoropuhelunsa merkitysten varassa, asetelmallisten konfrontaatioiden kautta. Lavasteissa ja henkilöissä on samaa kouristunutta hillintää, vaarallista tunteiden patoamista.

– Matti Salon (1979) ja muiden lähteiden mukaan