Anouk Aimée on tunnetuimmassa roolissaan kabareetanssija Lola, oikealta nimeltään Cécile, joka kohtaa kolme miestä – nuoren ajelehtijan, entinen heilansa ja amerikkalaisen merimiehen – Nantesin satamakaupungissa. Ohjaajadebytantti Demy löysi surumielisen romanttisen tyylinsä ranskalaisen uuden aallon elokuvan mestarikuvaaja Raoul Coutardin avulla, ihmeellisen valon ja tanssivan kameran keinoin.

***

Lolassa halusin tehdä elokuvan onnen, rakkauden etsinnästä nykymaailmassa. On vaikea kertoa sen juonta: aiheet risteilevät ja lomittuvat, elokuva rakentuu kohtaamisille ja yhteensattumille. Olen ottanut kolme henkilöhahmoa heidän elämänsä vaiheessa: nuori kabareelaulajatar ja tanssijatar Lola, pieni tyttö ja hänen äitinsä, jotka edustavat Lolaa 14 ja 38 vuoden iässä.

Halusin myös kertoa Lolan uskollisuudesta yhtä miestä kohtaan. Seitsemän vuotta hän on kärsivällisesti odottanut, että hänen pienen poikansa isä tulisi takaisin; sota, kuten aikaisemmin ristiretket, on erottanut heidät. Nämä tunteet saattavat vaikuttaa romanttisilta ja vanhanaikaisilta, mutta luulen, että niitä on olemassa. Sitä paitsi tarkoitukseni ei ole ollut tehdä realistista elokuvaa, vaan satu, joka kaiken aikaa heilahtelee koomisen ja traagisen välillä.

Elokuva kuvattiin Nantesissa, sillä minä olen syntynyt siellä ja tunnen hyvin tämän hullun ja hyvin kauniin kaupungin. Saatoin korostaa eroa, mikä on sodan jälkeen rakennetun kaupungin ja jäljellä olevien vanhojen kortteleiden välillä. Sitä paitsi tämä moderni ja barokkinen miljöö vastasi henkilöhahmoja ja heidän tunteitaan. Olen pahoillani siitä, etten voinut käyttää väriä – budjetti ei sitä sallinut – mutta olen yrittänyt käyttää mustan ja valkoisen kontrasteja parhaalla mahdollisella tavalla.

Kirjoittaessani Lolaa ajattelin Max Ophulsia ja omistin elokuvani hänelle Ehkä elokuvani on myös sukua Prévertin tai Quenaun töiden kanssa. Ei niin, että olisin halunnut matkia heitä tai omaksua heidän tyylinsä, mutta olen herkkä sille ”vastakaiulle” olemassaolon edessä, jota he ilmaisevat – pehmeästi, hienosti, hauskasti, mutta aina on mukana myös pisara katkeruutta.

– Jacques Demy

Jacques Demyn ensimmäisen elokuvan maailma on Eldorado, kaukainen kultamaa, kadonnut paratiisi, jonka rikkaudet ovat vain harvojen ulottuvilla. Vain niiden on sallittu astua sisälle, jotka ovat turmeltumattomat ja lapsenmieliset, vailla tietoa ja epäilyä. Roland, pessimisti kieltäytyy seuraamasta Lolaa Eldoradoon, Rolandilla ei ole sijaa Lolan ja Michelin maailmassa. Roland on elementti, joka sivuaa Lolan ja Michelin maailmaa, mutta ei koskaan vihkiydy sen onnellisiin salaisuuksiin. Roland on tietoinen ja kärsivä ihminen, mutta tiedostaminen ei yksin riitä. Hän lukee André Malraux’n teosta ”Sielujen kapina”, joka on jäähyväissanat Lolalle, Lolan kaikille inkarnaatioille. Rolandin lähtö ei ole katkera; se on alistunut, väistämätön, mutta tyyni. Demyn ironia on lempeätä, kun hän kertoo Michelin palanneen juuri samalta saarelta, jonne Roland ei koskaan ole palaava.

Demy on omistanut elokuvansa Max Ophulsille, jota on luonnehdittu rakkauden ja nautinnon kuvaajaksi, mutta myös äärettömän hellyyden, katkeran melankolian ja loukatun sydämen runoilijaksi. Eldoradon kabaree siirtää meidät hetkeksi Ophulsin maailmaan, sen tytöt, merimiehet ja Lolan silinteri ja silkinpehmeä tukka ovat menneisyyden nostalgisia ilmentymiä. Cécilen ja Frankien (Lolan ja Michelin) huvipuistokäynnin aikana Demy hidastaa Jean Vigon tavoin, kuin viivyttääkseen hetken absoluuttista kauneutta. Ulkomaailma on kadonnut, sen hälyäänet ovat vaienneet ja vain Bachin ”Wohltempiertes Klavierin” hauraat ja kirkkaat sävelkulut ovat kyllin arvokkaita. Michelin teemaksi Demy on valinnut Beethovenin 7. sinfonian toisen osan rauhalliset, hiukan pateettiset sävelet, ja erinomaisen hienovaraisesti Demy antaa aavistaa Michelin dominanssin käyttämällä sävelmää ennen Lolan ja Michelin lopullista kohtaamista.

– Carl Henning (Projektio 1 / 1962)