MANSIKKAPAIKKA (1957)

Vanhentunut professori kohtaa automatkallaan Lundiin elävän menneisyytensä ja oman ulkopuolisuutensa. Muistojen, unien ja todellisuuden sekoittuessa eteen levittyy tutkielma anteeksiannosta, ihmiselämästä ja mahdollisuudesta kohdata ajan rajallisuus. Tämä tekee Mansikkapaikasta yhden Bergmanin unohtumattomimmista elokuvista. MT

***

Mansikkapaikan lähtökohtana toimii professori Isak Borgin nimeäminen kunniatohtoriksi lääkärinä työskennellyistä vuosista. Tämä näennäinen kunnia näyttäytyy silti vain onttona verrattuna yksinäiseen, tyhjään elämään josta katkeroitunut professori on karkottanut lähimmät ihmiset luotaan. Konflikti uran pintapuolisesti tärkeän kunnianosoituksen ja henkilökohtaisen elämän tyhjyyden välillä saa Isakin kohtaamaan oman ajallisen rajallisuutensa ja tekemään konkreettisen matkan läpi elämänsä automatkallaan Lundiin.

Isak Borgin hahmon tyytymättömyys ja katkeruus elämäänsä kumpusi Ingmar Bergmanin omista vaikeista selvittämättömistä ihmissuhteistaan ja erityisesti haastavasta suhteesta vanhempiinsa. Bergman kuvaa kirjassaan Kuvasta kuvaan (1991) kuinka Mansikkapaikkaa kirjoittaessaan oli ”ihmissuhteet katkenneina, itse ihmissuhteita katkomassa, itse omien tekojensa tuomarina, sulkeutuneena, en vain kutakuinkin epäonnistuneena, vaan kertakaikkisen epäonnistuneena. Vaikkakin menestyneenä. Ja kyvykkäänä. Ja kunnollisena. Ja kurinalaisena.” Mikään menestys tai kunnia ei onnistunut takaamaan rauhaa menneisyydestä.

”Olen kuollut vaikka elän” Isak pohtii poikansa vaimolle Mariannelle katkeriin muistoihin palaavan unen jälkeen. Hänen ajallinen tulevaisuutensa tuntuu jo päättyneen. Isak elää enemmän menneisyydessään mutta jää sielläkin elämästään ulkopuoliseksi. Professori pysyy muistoissaan nykyisessä muodossaan: vanhentuneena, koko elämäänsä kantaen. Hän ei edes muistoissaan tai unissaan pysty muuttumaan versioksi itsestään, jolla on mahdollisuus vaikuttaa tapahtumiin. Isakin muistot nuoruutensa kesähuvilalta eivät ole edes hänen todellisia muistojaan, ne ovat vain kuvitelmia katkerista tapahtumista joissa hänellä ei ollut toimijuutta. Hän ei pysty muistamaan nuoruuden rakkaudestaan Sarasta tai vaimostaan Karinista merkityksellisiä hetkiä vaan vain ne, jolloin hänet syrjäytettiin. Elokuva liikkuu sulavasti todellisuuden, unen ja kuvitelman tasoilla.

Yhden päivän sisälle sijoittuva tarina laajenee ajallisesti paikoissa, unissa ja ihmisissä esiin tulevien muistikerrostumien kautta. Tämän kautta menneisyys ei näyttäydy vain kadonneena aikana vaan tiiviisti nykyisyyteen kiinnitettynä. Isakin muistokerrostumat osoittavat ajan kokemuksellisen, subjektiivisen luonteen jolle ei voida määritellä alku- tai päätepisteitä.

Bergman tunsi olevansa ei-toivottu lapsi. Sama pohjimmainen torjutuksi tulemisen kokemus, vanhempien antava hyväksynnän puute ja tunnekylmä lapsuus piinaavat niin Isakia kuin hänen poikaansa Evaldia, joka näyttäytyy peilikuvana Isakille. Evaldin on vaikea kuvitella tulevaisuutta eikä hän halua lasta, jota hänen vaimonsa Marianne odottaa. Isänsä lailla hän tuntuu jo kuolleen vaikka elää – tulevaisuus tuntuu jo loppuneen.

Elokuvan lopussa Sara, Isakin menetetty nuoruuden rakkaus, johdattaa vanhan professorin hänen vanhempiensa luo jotka vilkuttavat vanhalle Isakille rannalta. Isak vihdoin löytää etsimänsä vanhempansa ja vaikka he yhä näkyvät kauempana, vain idyllisessä haavekuvassa, he silti näkevät hänet. Isak tuntuu vihdoin saavuttaneen nostalgian tuomaa rauhaa.

– Martta Tuppurainen

***

Ingmar Bergman on taiteilijana ruotsalaisen yhteiskunnan tietyn murroksen erinomainen edustaja, samanaikaisesti ajan uhri ja ajan tulkitsija. Matka minään, jonka 78-vuotias bakteriologian täysinpalvellut professori Eberhard Isak Borg tekee elokuvassa Mansikkapaikka, on siis oikea ilmaisu tietylle arvojen epävarmuudelle, mikä ei koske yksin tätä kuvitteellista hahmoa. Isak Borg pelkää kuolemaansa, lopullista rapistumistaan ja hirvittävää tuomiota. Hän on menettänyt rakastamansa naisen. Hänen avioliittonsa on ollut onneton. Hänellä on poika, jolle isän vastoinkäymiset näyttävät uusiutuvan. Isak Borg elää suljettuna omaan maailmaansa. Elokuvan esittämä kysymys on: voiko hän vapauttaa itsensä siitä?

Kuten Fereydon Hoveyda on osoittanut, sisältää Mansikkapaikka kolme analyysiä. Ne ovat Borgin analyysi itsestään, Bergmanin analyysi Borgista ja lopulta yleisön analyysi näistä kahdesta. Kaikilla kolmella on yksi yhteinenkin piirre. Elokuvaa voi­daan kokonaisuudessaan pitää psykoanalyysinä (sanan varsinaisessa merkityksessä, sie­lun analyysinä). Meille esitetään Borgin tulkinta ja Bergmanin tulkinta, ja meidän on niiden pohjalta muodostettava oma tulkintamme. Epämiellyttävät kuvat ja tunnelmat, jotka tunkeutuvat Isak Borgin tajuntaan, saavat hänet tutkiskelemaan omia sanojaan ja tekojaan. Muistikuvissa ja uninäyissä on jopa sellaisia, joita hän ei ole kokenut menneisyydessä, mutta jotka hän nyt kokee kuin ne olisivat olleet totta. Ne muodostavat koko hänen elämäänsä vaikuttaneen tunnekylmyyden ytimen.

Isak Borgin muotokuva on myös Victor Sjöströmin kuva. Erään kriisivaiheensa aikana, vuonna 1916, teki Sjöström polkupyöräretken seuduille, joilla tiesi lapsena vanhempiensa kanssa asuneensa. Elokuvan valmistuksen aikana Bergman tutki Sjöströmin kasvoja, vakoili niiden vivahteita, hieman niin kuin David elokuvassa Kuin kuvastimessa tutkii tytärtään Karinia. Elokuvana Mansikkapaikka on kunnianosoitus Sjöströmin töille ja Sjöströmin vaikutusta on moni samankaltainen kohtaus. Rikkinäisellä kel­lolla on tehtävänsä elokuvassa Karin Ingmansdotter. Tärkein on kuitenkin viittaus elokuvaan Ajomies: David Holmin kohtalo muistuttaa monessa suhteessa Isak Borgia. Molemmilla teoksilla on keskeinen asemansa oman aikansa elokuvataiteessa.

Mansikkapaikan tapahtumat alkavat varhain kesäaamuna ja päättyvät saman päivän iltana. Tuo jakso ei sijoitu mihinkään tiettyyn aikaan. Unenomaiset takautumat vievät meidät ajassa taaksepäin, mutta elokuvan keskittyminen muutamien ratkaisevi­en hetkien vaiheille ei muutu tästä. Sekä Kesäinen leikki että Onnea kohti tapahtu­vat ajallisesti lyhyessä tilassa, takautumien hallitessa elokuvia. Mansikkapaikassa Bergman on saavuttanut täydellisen tasapainon nykyhetken ja menneen ajan välillä.

Elokuvan aikakäsitykset viittaavat Strindbergiin, mutta myös modernin kirjallisuuden suuriin kertojiin, Proustiin, Joyceen ja Faulkneriin. Siinä on siis kysymys sisäi­sestä monologista ja ”bergsonilaisesta aikakäsityksestä”, surrealismista, unista, ajatusassosiaatioista ja dissosiaatioista.

– Jörn Donnerin teoksesta Paholaisen kasvot (1962, suom. 1967)