BLOW UP – ERÄÄN SUUDELMAN JÄLKEEN (1966)

Blow-Up/Blow up - Efter en kyss
Ohjaaja
Michelangelo Antonioni
Henkilöt
David Hemmings, Vanessa Redgrave, Sarah Miles, Jane Birkin
Maa
Iso-Britannia/Italia
Tekstitys
ei tekstitystä
Kesto
111 min
Teemat
Kopiotieto
DCP
Lisätieto
perustuu Julio Cortázarin novelliin * double bill -lippu (15 € / 12 € KAVIn klubikortilla)
Ikäraja

Katsojalle rakennettu psykologinen palapeli tuo Antonionin tuotannosta tuttuun ahdistuksen tematiikkaan mielenkiintoista kontrastia 1960-luvun lopun svengaavassa Lontoossa, kun valokuvaaja ottaa vahingossa kuvan, johon hän uskoo kätkeytyvän murhan todisteen.

Double Bill -parin toisessa elokuvassa Blow Out – viimeinen todistaja Brian De Palma riffailee satunnaisen murhatodistajan konseptilla poliittisessa trillerissään, jossa B-luokan kauhuelokuvien äänisuunnittelija nauhoittaa sattumalta murhan.

***

Blow-up oli Antonionin ensimmäinen kansainvälinen elokuva ja siitä tuli myös hänen suurin kaupallinen menestyksensä. Uutta oli myös keskeinen tematiikka. Ensimmäistä kertaa Antonioni kävi suoraan käsiksi kysymykseen taiteesta ja erityisesti sen siteistä illuusioon ja itse kykyymme nähdä.

”Nähdä tai ei nähdä, siinä on kysymys. Elokuvassani esitin, etten tiedä, mitä todellisuus on. Todellisuus pakenee meitä, muuttuu alituisesti; kun uskomme tavoittaneemme sen, tilanne on jo toinen… Blow-upin valokuvaaja, joka ei ole filosofi, haluaa nähdä asat lähempää. Mutta suurentaessaan liian paljon hän huomaa, että itse objekti hajoaa ja katoaa. Näin on olemassa hetki, jolloin todellisuus nousee esiin, mutta välittömästi sen jälkeen se katoaa.” (Antonioni)

Kyseenalaisiksi eivät siis enää joudu pelkästään emootiomme, vaan itse havaintokykymme. Taiteilijan valinta päähenkilöksi vahvistaa argumenttia: jos ei edes ammattimainen katse pysty hallitsemaan silmänlumeita, miten me muut voimme uskoa silmiämme? Jo aikaisemmissa elokuvissaan Antonioni oli käsitellyt pintoja ainoana todellisuutena. mutta nyt jopa pinta osoittautuu petolliseksi. Ruumis katoaa, kuten myös nainen, aivan Thomasin silmien alla. Sitä paitsi visuaalisen totuuden etsiminen saattaa käydä vaaralliseksi, riskinä on taiteilijan eksyminen, eräänlainen hulluus, jopa kuolema. Kenties ei ole liian mielikuvituksellista nähdä Blow-up Antonionin versiona Faustin legendasta. Teknologian hallinta houkuttelee Thomasin mefistoteliseen vaihtokauppaan. Hän käyttää valokuvaajan taitojaan nähdäkseen enemmän kuin mitä paljaalla silmällä oletetaan näkyvän. Tästä näkemisestä hän maksaa oireina, jotka Antonionin henkilöt tuntevat liiankin hyvin: hän hämmentyy, menettää otteensa todellisuudesta, hänen tahtonsa lamautuu ja lopulta hän jopa saattaa epäillä omaa mielenterveyttään.

Taide ei koskaan voi olla muuta kuin illuusiota. Antonioni kuvittaa visuaalisen ulkomuodon monimielisyyttä toistuvin yksityiskohdin, loisteliaimmin hän kehittelee teemaa juuri suurennosjaksossa. Mukana on kolmen lajin ilmiöitä: itse tapahtumat, toisin sanoen oma havaintomme siitä mitä puistossa tapahtui; valokuvakopiot ja suurennokset; ja rikos jonka hän rekonstruoi valokuvista. Taitelija löytää tosiasiat luomalla kertovan tekstin. Mutta nämä tosiasiat kuuluvat siihen, mitä tiedämme fiktioksi, siis illuusioksi. Thomasin pettymys elokuvan lopussa muistuttaa meitä siitä, että juuri hän eikä ”tarina” loihtii esiin tämän erityisen illuusion. Muotivalokuvaajana hän on jo valmiiksi eräänlainen illuusion mestari, kuten moneen otteeseen tähdennetään. Ei ole myöskään ikään sattuma, että hän tuntee hengenheimolaisuutta opiskelijoiden mimiikan kanssa. Heidän laillaan Thomas naamioituu harjoittaakseen taidettaan – hän pukeutuu resuisiin vaatteisiin voidakseen käydä kuvaamassa yömajassa – ja mimiikassa hän arvostaen tuntee taiteen, joka pelkistää maailman absurdiksi täyttämällä todellisen tilan kuvitteellisilla esineillä, Kaiken takana on tietysti illuusiomestari Antonioni, jonka taiteen avulla kuvitteellinen tennismaila iskee ja kajahtaa vasten kuvitteellista palloa. Tällöin tennispeli näyttää kommentilta illysion väistämättömyydestä taiteessa. Loppujaksossa voidaan nähdä paitsi Thomasin epäily omasta mielenterveydestään myös surumielinen, alistunut tunnustus taiteen tulkitsevan voiman rajoista. Miten konkreettista taiteilijan materiaali onkin, hänen saavuttamansa johtopäätökset saattavat olla pelkkiä oikkuja. Illuusi on olemassa vain siksi, että taiteilija sallii sen, ikään kuin antaa sille luvan olla.

– Seymour Chatmanin mukaan (Antonioni, or the Surface of the World, 1985)