James M. Cainin useita tulkintoja innoittaneessa rikoskirjallisuuden klassikossa kulkuri Frank Chambers rakastuu tienvarsikahvilan omistajan vaimoon. Rakkauden liekki palaa niin voimakkaana, että rakastavaiset päätyvät suunnittelemaan aviomiehen murhaa. Vaikka sovitus on romaania moraalisesti säyseämpi, John Garfieldin ja Lana Turnerin kemia ja intensiiviset roolisuoritukset tuovat tarinaan vaaran ja kiihkon tuntua.

***

James M. Cainin (1892 – 1977) romaanien elokuvasovitukset kuuluvat film noirin merkitsevään alalajiin, rahanhimon ja / tai intohimon synnyttämien rikosten, yleensä kalifornialaisen keskiluokan, poikkeustapauksissa myös työväenluokan murhatriangelin, seksin ja väkivallan karuun geometriaan. Kuolemaansa odottavan murhaajan tiiviit tunnustukset, jotka inspiroivat Albert Camus’ta Sivullisen kirjoittamiseen, antavat kuvan elämän kiiruusta kuin sattuman tai kohtalon ajamana tuomiota kohti. ”Cainilla elämä on sotkuinen prosessi eikä millään tavoin kasvattava. Se antaa yhden opetuksen: rakkaus muuttuu vihaksi, jos pelko astuu peliin” (Joyce Carol Oates, 1968).

”Cain näki amerikkalaisen unelman lapsellisena vaatimuksena tyydytykseen hinnalla millä hyvänsä, täydennettynä ahdistuneella halulla moraaliseen hyvitykseen”, totesi Gary Giddins. Oman pelkistyksensäkin mukaan Cain kirjoitti kielletystä, kauhistuttavasta toiveesta, joka toteutuu, ellei ensimmäisellä niin toisella kerralla. Unelman realisoituminen kuitenkin muuttaa uneksijat, ja jokin korkeampi tai matalampi voima, joka toimii kuin Hollywoodin itsesensuurikoneisto (”rikollisen on saatava rangaistuksensa”), tosin ironisemmin, viimeistään pitää huolta siitä, että lain ja moraalin rikkojat joutuvat sovittamaan syntinsä.

Romaani The Postman Always Rings Twice / Vahinko kello kaulassa (1934) on filmattu moneen otteeseen. Neorealismin alkusoitto, Luchino Viscontin synkeä esikoinen Ossessione (1942) teki romaanin ohuista hahmoista lihallisia ja vereviä ihmisiä. Bob Rafelsonin elokuvassa Postimies soittaa aina kahdesti (1981) vapautettiin cainilainen seksi ja erotiikka, tarina sijoitettiin vuoteen 1934, ja Jack Nicholson oli omiaan pula-ajan kulkijamieheksi.

Tay Garnettin ohjaus Kohtalon tuomio (1946) noudattelee alkuteosta niin uskollisesti kuin Production Coden puitteissa ja MGM:n luxus-talleilla rohjettiin. Ikuinen kolmioasetelma – vanha mies, nuori vaimo, viriili rakastaja – puretaan osoittelevan melodramaattisesti kylmässä, kovassa valaistuksessa, vihan ja rakkauden ääritunteita vaihdellen. Kertoja ja rakastaja Frank Chambersia ei esitellä pummina vaan siististi pukeutuneena, työtä hakevana kansalaisena, vaikka John Garfieldistä olisi ollut kirjailijankin tarkoittamaan ”arvotonta” henkilöä näyttelemään. Raaka seksi ja väkivalta esitettiin kiertoilmaisujen kautta, niin kuin 1940-luvulla oli tapa ja pakko, mutta Hawksin Syvän unen laatuista kutkutusta ei osattu loihtia tilalle. Kalifornian auringonpaiste väkisinkin haalentaa noirin atmosfääriä.

– Matti Salon mukaan (Seinä vastassa, 1982). AA 11.9.2003: Parhaista amerikkalaisista Cain-filmatisoinneista muodostui kova kolmikko; muut: Nainen ilman omaatuntoa (Double Indemnity, 1944, O: Billy Wilder) ja Mildred Pierce (1945, O: Michael Curtiz). Kohtalon tuomio on edelleen sähköistävää katsottavaa, elokuva joka tavoittaa iättömän tragedian sfäärejä Kalifornian auringon alla. Vaikuttava on myös Ranskaan sijoittuva Le dernier tournant. Ossessione on omaa luokkaansa; Viscontihan ohjasi sittemmin myös kiinnostavan Sivullisen. Rafelsonin tulkinta on Postimiehistä vanhentunut eniten.