LOTNA (1959)
Lotna 
Legenda natsitankkeja vastaan käyneestä puolalaisesta ratsuväkiosastosta kohoaa Andrzej Wajdan käsittelyssä menetetyn maailman surumieliseksi joutsenlauluksi. Vavahduttava värielokuva kuului myös ohjaajan omiin suosikkeihin.
***
Sekä muodoltaan että teemaltaan Lotna voidaan nähdä sekä eräänlaisena jälkikirjoituksena sota-aiheiselle trilogialle että avauksena Andrzej Wajdan tietoisessa ja levottomassa uusien suuntien etsinnässä. Pohjanaan Wojciech Żukrowskin juoneltaan melko ohut tarina se kertoo, miten ratsuväki, Puolan armeijan perinteellinen valioyksikkö joutui syyskuussa 1939 saksalaisia panssaridivisioonia vastaan. Juonen kuljettajana on kaunis valkoinen arabialaistamma Lotna, jonka kuoleva aatelismies antaa osaston komentajalle ja jonka perimisjärjestyksestä nuoremmat upseerit vetävät arpaa.
Puolan historiassa vuoden 1939 lyhyt sotaretki on selvä vedenjakaja kahden aikakauden välillä. Miltei tahtomattaan jokainen kuvaus tapahtumasta on taipuvainen saamaan symbolisen merkityksen. Valkoinen hevonen on perinteellinen voiton symboli, mutta tässä se saa myös laajemman merkityksen. Se edustaa selvästi sitä Puolaa, joka maksaa ratsumiestensä uhrautuvaisuuden ja ylpeyden kuolemalla. Lotnan syvä ironia on siinä, että kun tämä sankarillinen uhri on lopullinen, dramaattinen ja suurenmoinen, sen tulos on poliittisesti ja sotilaallisesti hyödytön. Wajda maalaa kuvan puolalaisesta ratsuväestä kauniina leikkisotilaina, kuvan joka on ilmaistu myös lukuisissa puolalaisissa maalauksissa ja kansanlauluissa, ja osoittaa miten koko tämä taantumuksellinen, elitistinen ja narsistinen eetos johtaa vain tuhoon. Kun Puolan ratsuväki vain sapelein ja peitsin aseistettuna käy panssareita vastaan, voi yhtyä eräässä vaiheessa ohimennen heitettyyn huomautukseen: ”Se on suurenmoista, mutta se ei ole sotaa”. Ei ole epäilystäkään, etteikö Lotna eräänlaisena visuaalisena lyhenteenä edustaisi vanhaa, sotaa edeltänyttä kenraalien Puolaa: se siirtyy aatelismieheltä upseeriluokalle ja vaivattomimmin sillä ratsastaa roomalaiskatolinen pappi.
Lotnan hahmoon sisältyvä elämän ja kuoleman vastakkaisuus on läpikäyvä rakenneperiaate miltei jokaisessa elokuvan jaksossa. Kun kuollutta majuria kannetaan taistelukentältä, talonpojat korjaavat satoa, kirkossa nuoren vänrikin morsiamen huntu takertuu majurin arkkuun, morsiusvuoteesta löytyy ruumis ja kun vänrikkiä haudataan, kypsät omenat putoavat hänen päänsä ympärille. Se että kaikki tapahtuu syyskuussa on keskeinen ironian lähde sekä todellisuudessa että taiteessa, siis Wajdan elokuvassa. Vuoden 1939 syyskuu oli kaunein miesmuistiin, mutta juuri siksi että taivas oli niin kirkas ja pilvetön Stukat saattoivat moukaroida Varsovaa hellittämättä. Samaten Lotnan syksyiset sävyt korostavat sen elegistä luonnetta ja vahvistavat katsojan vakaumusta siitä että kyseessä on erään aikakauden ja erään luokan loppu.
Kerronnan tietty ohuus ja selvästi määritellyn dramaattisen sankarin puutuminen viittaavat siihen, että Wajdan mielenkiinto kohdistui muualle, ehkäpä yritykseen tavoittaa yhteyksiä hänen omiin lapsuudenmuistoihinsa. Toistuvasti Wajda on ilmaissut, että kaikista elokuvistaan Lotna on hänelle henkilökohtaisesti läheisin ja että hän tekisi sen uudelleen jos vain saisi siihen tilaisuuden.
– Colin McArthur (BFI-kirjasesta Andrzej Wajda: Polish Cinema, 1970)