LUDWIG II (1972)

Saksalaisen trilogian päättää elokuva todellisuudesta irtautuneesta ’satukuninkaasta’. Visconti sai kuvausten päätyttyä sydänkohtauksen, eikä kyennyt tekemään elokuvasta toiveidensa mukaista. Kymmenisen vuotta ohjaajan kuoleman jälkeen hänen työryhmänsä kuitenkin hankki materiaalin huutokaupasta ja koosti elokuvan, joka tekee oikeutta niin aiheelleen kuin Viscontin taiteelle ylipäätään.

***

Kadotetut (1969), Kuolema Venetsiassa (1971) ja Ludwig II muodostavat Viscontin uran loppuvaiheessa eräänlainen germaanisen trilogian. Hän lähtee liikkeelle saksalaisen kulttuurin hienoimmista luomuksista, Thomas Mannin, Gustav Mahlerin ja Richard Wagnerin teoksista, joiden takaa aukeaa syvä historiallinen draama: valtataistelut, uuden ja vanhan aikakauden yhteentörmäykset, 1800-luvun aristokratian ja aristokraattisen elämäntavan viimeinen kukoistus, jonka hienostuneen pinnan alla märkivät tuhon, rappion ja kuoleman kuvat.

Baijerin kuninkaan Ludwig II:n elämäntarina (1845-1886) tiivistää nämä pyrkimykset. Hän nousi valtaistuimelle 19-vuotiaana kuvankauniina nuorukaisena, tuhlasi suunnattomasti rahaa taiteiden suosimiseen, kuten Wagnerin oopperatuotannon  tukemiseen ja uusien valtavien linnojen rakentamiseen. Vuosien mittaan Ludwigin ihmisarkuus kävi yhä ilmeisemmäksi, hän eristäytyi vähitellen täydelliseen yksinäisyyteen, pakeni todellisuudesta kuvitelmiensa maailmaan. 41-vuotiaana hänet julistettiin mielenvikaiseksi, suistettiin valtaistuimelta ja toimitettiin kotiarestiin erääseen linnaan. Siellä hän pari kolme päivää myöhemmin salaperäisissä olosuhteissa kuoli hukkumalla yhdessä henkilääkärinsä prof. Guddenin kanssa.

Visconti itse on todennut päähenkilöstään: ”Hän ei ollut hullu, vaan äärimmäisen älykäs, hyvin lukenut ja syvästi musiikkia rakastava ihminen. Hän oli hullu siinä mielessä, että hänellä oli valtaa ja keinot ylittää normaali-ihmisen mielikuvitus. Hän vastusti hallitsevan konservatiivisen luokan sovinnaisuutta ja jesuiittoja, jotka olivat vahvoja hänen maassaan. Myös Bismarck kunnioitti hänen älyään.”

Ludwig tuhoaa nuoruutensa, valtansa ja järkensä tavoitellessaan itsetuhoisella vimmalla nautintoa ja kauneutta, joista hän ei koskaan saa kiinni muuta kuin illuusion: rakkauden illuusion serkkunsa Elisabethin (sama Sissi, jota Romy Schneider esitti jo 1950-luvun suosituissa viihde-elokuvissa) ja niiden epälukuisten nuorukaisten kanssa, joiden keskellä hän toteutti homoseksuaalisia taipumuksiaan; luomisen illuusion yhdessä Wagnerin kanssa; vallan illuusion; sadunomaisten palatsiensa illuusion. Visconti on rakentanut elokuvansa siten, että kohtaukset sairauden kehittymisen etapeista liittyvät ulkopuolisten henkilöiden lyhyisiin todistajanlausuntoihin. Näkökulma on koko ajan yksityinen: aikakauden suuret historialliset tapahtumat, sota Itävallan rinnalla Preussia vastaan 1866 sekä Saksan yhdistyminen, varsinaisen kansan läsnäolo tuntuvat elokuvassa vain epäsuorasti. Mutta olennaista Viscontin näkemyksessä ja toteutuksessa on se, miten hän yhden yksilön, aristokratian edustajan ja ikään kuin hänen hauraiden hermonpäidensä kautta pystyy välittämään myös suuret linjat: erään aikakauden loiston ja kurjuuden, unenomaisen kukoistuksen ja banaalin häviön, kuninkaanvallan poliittisen ja suvullisen rappion.

ST

Hieman Ludwigin kuvausten jälkeen Visconti sai sydänkohtauksen, joka mursi hänen terveytensä. Tuottajan päätöksellä elokuvaa levitettiin eri pituisina lyhyinä versioina, jotka eivät vastanneet Viscontin alkuperäistä näkemystä. Suomessa nähtiin englanninkielinen kopio, jonka noin kolmen tunnin pituudesta leikattiin puoli tuntia. Versio alkoi ennakoinnilla, jossa Ludwig nähdään vanhana ja rappeutuneena. Ilmeisesti suomalainen levittäjä piti tätä liian shokeeraavana ja alkuun sijoitettiin lyhyt kohtaus, jossa hänet nähdään nuorena.

Elokuva sai oikean muotonsa vasta joitakin vuosia Viscontin kuoleman jälkeen kun se elokuvan toisen käsikirjoittajan, Viscontin pitkäaikaisen työtoverin, Suso Cecchi D’Amicon johdolla koostettiin uudelleen noin neljän tunnin mittaan. Samalla sen musiikkia muutettiin jonkin verran. Rooman Cineteca Nazionalen restauroimassa versiossa on lisäksi mahdollista kuulla Giancarlo Gianninin ääni Ludwigin roolissa, mikä tekee kuninkaan hahmosta paljon koskettavamman kuin Helmut Bergerin tiuskima englanti. Tuloksena on ratkaisevasti parempi elokuva, joka etenee majesteettisena ja seesteisenä tehden kuninkaan tarinasta vertauskuvan romanttisten ja kulttuuristen haaveiden tuhoutumisesta arkielämän ja kylmän reaalipolitiikan välisessä puristuksessa.

– HB 3.10.2001. Tekijätietoa toimitti AA