VARASTETUT LAPSET (1991)

Italian 1990-luvun huippuohjaajiin kuuluvan Gianni Amelion neorealismin perinteestä kumpuavassa myötätuntoisessa elokuvassa seurataan koruttomasti mutta lämpimästi karabinieerin, 11-vuotiaan tytön ja tämän pikkuveljen suhteiden kehittymistä pitkän matkan aikana. Kokematon mies joutuu viemään lapset Milanosta lastenkotiin aina Sisiliaan asti, pääosin junalla.

***

Lapset, usein herttaiset ja haavoittuvaiset vaikka kuinka elämän karaisemat, olivat osa neorealismina tunnetun suuntauksen keskeistä kuvastoa. Heidän näkökulmastaan katsoja herkistettiin kokemaan yhteiskunnalliset vääryydet kaikkiin riipivimmällään ja usein heidän kauttaan tuotiin esille edes jonkinlainen pilkahdus paremmasta tulevaisuudesta. Gianni Amelion elokuvan Varastetut lapset päähenkilöt, sisarukset Rosetta (11 v) ja Luciano (10 v) eivät ole yhtä herttaisia, heillä on entistäkin vähemmän toivoa ja ennen kaikkea heidän lähtökohtansa ovat toivottomalla tavalla huonommat: lasten äiti prostituoi Rosettaa. Nuori karabinieeri Antonio saa tehtäväkseen saattaa lapset orpokotiin, mutta yllättäen lapsia ei otetakaan sinne, ilmeisesti koska pelätään lehdissä lapsiprostituoituna julkisuutta saaneen Rosettan oletettua huonoa vaikutusta muihin. Alkaa matka lasten synnyinseuduille Sisiliaan, jossa lapsilla ehkä olisi mahdollisuus päästä uuden elämän alkuun. Mutta Rosettan tuntuu olevan mahdoton paeta taustaansa kun hänet kerta toisensa jälkeen tunnistetaan.

Amelio ei sentään jätä lapsiaan täyteen toivottomuuden tilaan. Ainakin Antonion tarjoama toisista, vieraistakin ihmisistä välittämisen ja huolehtimisen malli ehkä opettaa heille elämän strategiaa, joka saattaa auttaa heitä tulevaisuudessa. Antoniokin on varsin yksinkertainen, hänellä ei ole mitään visiota tarjota yllättäen suojateikseen heitetyille lapsille, mutta pelkästään yrittämällä tehdä jotakin hän edustaa inhimillisyyden mahdollisuutta kovassa maailmassa. Tärkeää on myös se, että hän osaa ottaa jotakin vastaan lapsilta, iloitsemaan heidän kanssaan spontaanisti vaikkapa Välimereen pulahtamisen suurenmoisuudesta. Mutta lopulta hänkin joutuu vaikeuksiin, koska ei ole suorittanut hänelle määrättyä tehtävää asianmukaisesti, ja tavallaan koska on antanut inhimillisten tunteidensa vaikuttaa toimintaansa. Elokuvan nimi oikein käännettynä olisikin ”Lapsivaras” – osittain kunnianosoituksena De Sican elokuvalle Polkupyörävaras (joka taas olisi pitänyt kääntää ”Polkupyörävarkaat”).

Kameran käyttö elokuvassa on hyvin taloudellista tuoden esiin olennaisen, antaen tapahtumien ja tilanteiden avautua katsojalle täydessä piinallisuudessaan ja koskettavuudessaan. Urbaanit miljööt ovat ankeita kuin Antonionilla, mutta ilman sitäkään abstraktia kauneutta, joka teki funktionaalisesti rakennetuista steriileistä tiloista ylemmän porvariston sielun kuvajaisen. Huoltamatta jätetyt likaiset kerrostalot ja törkyisen roskaiset pihat ovat olleet näiden lasten lähes ainoa miljöö, eikä se ole voinut olla jättämättä vaikutusta heihin. Eikä heille tunnu olevan tarjolla ulospääsyä. Siinä missä vielä Viscontin elokuvassa Rocco ja hänen veljensä (1960) muutto etelästä pohjoiseen antoi monille uuden elämän mahdollisuuden, nyt tapahtuu liikettä päinvastaiseen suuntaan. Amelio on todennut, ”näinä aikoina nämä Roccon lapset ovat taloudellisista syistä pakotettuja palaamaan etelään, mutta kun he niin tekevät he eivät tunnista seutua. Heidän elämänsä ei enää ole siellä. … Yksi tärkeimmistä johtopäätöksistä Varastetuissa lapsissa – vaikka henkilöt eivät sitä ehkä ymmärrä – on että etelän ja pohjoisen välillä ei enää ole eroa. Että kaikki ovat nykyään samanlaisia, että rumia asioita tapahtuu kaikkialla.

”Mutta vielä tätä kurjuuden maantiedettä pahempaa on se julmuus, jota Rosetta saa kohdata, kun häntä tavalla tai toisella jatkuvasti syyllistetään prostituoidun urastaan. Amelion elokuvassa Italiasta löytyy surkeassa rappion tilassa oleva sektori, se sama, jonka olemassaolon ”virallinen Italia” on aina halunnut kieltää, ovat sen sitten tuoneet esille veristiset kirjailijat tai neorealistiset elokuvantekijät seuraajineen. Amelion elokuvat ovat todiste siitä, että vaikka jatkuvasti puhutaankin italialaisen elokuvan kriisistä, maassa tehdään yhä väkevää ja kantaaottavaa elokuvaa.

– HB 4.4.2000. Lähteitä: ”Beyond Neorealism: Preserving a Cinema of Social Conscience – An interview with Gianni Amelio”, Cineaste, vol XXI No 4; Scott Murray: ”Il ladro di bambini” (arvostelu), Cinema, April 1993, no. 92; Peter Bondanella: ”Stolen Children” (arvostelu), Cineaste, vol XX No1