MUUMIPEIKKO JA PYRSTÖTÄHTI (1992)

Saiton ohjaama animaatioelokuva oli tervetullut jatko vuosina 1990–1992 tehdylle, Suomessa valtavan suosion saaneelle japanilaiselle Muumilaakson tarinoita -sarjalle. Jansson kirjoitti alkuperäisen tarinan Muumilaaksoa uhkaavasta tuhosta jo vuonna 1946, mutta versioi sitä myöhemmin. Ensimmäisessä täyspitkässä Muumi-elokuvassa kuullaan pitkälti samoja ääninäyttelijöitä kuin alkuperäisessä televisiosarjassa.

Television rakastettu muumisarja sai tervetullutta jatkoa suomalais-japanilais-hollantilaisesta yhteistyöelokuvasta Muumipeikko ja pyrstötähti. Toisaalta on väärin puhua jatkosta, sillä kotimaisen muumibuumin ideanikkarin, Dennis Livsonin tuottama pitkä animaatio on tv-sarjaa huomattavasti kunnianhimoisempi projekti. Poissa ovat staattiset taustamaisemat – muumielokuva hemmottelee katsojiaan selluloidikalvoille tehdyillä piirroksilla, jotka saavat puut huojumaan ja lehdet lentelemään piirroshahmojen puuhien taustalla. Vertailun vuoksi kannattaa mainita, että siinä missä televisiosarjan 22-minuuttiseen jaksoon käytettiin 9000 piirrosta, reiluun 70-minuuttiseen niitä on mahtunut yli 40 000. Kaiken kaikkiaan elokuvan väriasteikko on vaikuttava; komeetan odotuksen pahaenteisyys hehkuu Muumilaakson taivaalla kerrassaan komeasti. Lopun upea komeettasyöksy kruunaa oivaltavan värien käytön.

Pyrstötähtitarinassa muumit ystävineen ovat perimmäisten kysymysten äärellä. Kesä ei tunnu ollenkaan tavanomaiselta, mikä saa Muumipeikon, Nipsun ja Pikku Myyn lähtemään vaikeakulkuiselle matkalle kohti tähtitornivuoren huippua. Onko maailmanloppu tulossa, aprikoivat muumit toivoen löytävänsä vastauksen retkeltään. Maailmanlopun visiot ovat mitä ilmeisimmin olleet myös Tove Janssonin mielessä hänen kirjoittaessaan kyseistä tarinaa heti kohta sodan jälkeen. Pyrstötähti ja atomipommi rinnastuvat mielessä lähes väkisin.

Japanilaisvoimin animoitu muumielokuva pysyttelee kaikeksi onneksi uskollisena alkuperäistarinalle. Vaikka lisähahmoja on ripoteltu matkan varrelle, ei niitä putkahtele kerronnan käänteisiin häiriöksi asti. Tutut suomalaiset äänet – etenkin Elina Salon loistavan temperamentikas Pikku Myy – antavat tarvittavaa särmää ulkomaisten animaattorien käsissä kovin pullamössömäisiksi piirtyneille ”muumifilosofeille”.

– Auli Jaatisen, Matti Apusen ja muiden lähteiden pohjalta OH