STROSZEK – BRUNO S:N TARINA (1977)

Kun Saksan uuden aallon villi nero teki ensimmäisen nyky-yhteiskuntaa kuvaavan elokuvansa, pääosan sai Kaspar Hauserin osassa debytoinut Bruno S., pyhä yksinkertainen, jonka seurassa koemme toisenlaisen Amerikan. Jumalan hylkäämien paikkakuntien kautta päädytään intiaanireservaatin pelihalliin ja noustaan kohtalokkaaseen hiihtohissiin.

***

Stroszek on älyn, spontaanisuuden, runouden ja huumorin mestariteos. Kuten Aguirressa tai Kaspar Hauserissa, Herzog ei tällä kertaa ole kääntynyt historiaan tai faabeliin, vaan tehnyt nykyaikaiselokuvan, tapainkuvauksen arkipäivän maailmasta, käyttäen ilmaisua joka välttää sekä naturalismin että impressionismin ja ankkuroituu sen sijaan lujasti realistiseen näkemykseen. Tämä tarina Brunosta, joka vankilasta päästyään muuttaa ystävineen Amerikkaan, on pohjimmiltaan vertauskuvallinen tarina viattomuuden ja väkivallan kohtaamisesta. Bruno on puolustuskyvytön olento, kyvytön antamaan takaisin uhkaaville berliiniläisille sutenööreille. Lopussa hänelle kuitenkin on ase kädessään, kun hän tekee surkean ryöstönsä ja pakenee varastetulla autolla. Mitä tällä välin on tapahtunut? Amerikassa Bruno on kohdannut väkivallan, joka on salakavalampaa ja sitä haavoittavampaa, ”ovia jotka sulkeutuvat hyvin kohteliaasti, mutta yhtä armottomasti kuin berliiniläisen vankilan ovet”. Hänen ystävättärensä Eva on jättänyt hänet, hänen vanha naapurinsa on pidätetty ja hänestä itsestään on tullut lainsuojaton, joka ajautuu – tähän loppu viittaa – itsemurhaan.

Amerikassa, jossa hän toivoi ”kaiken sujuvan paremmin”, hän on oppinut julman läksyn. Hänen Berliinissä kokemansa väkivalta oli typerää mutta avointa, uuden maailman väkivalta on hienovaraista ja sitä viiltävämpää koska se iskee suoraan hänen unelmaansa luvatusta maasta. Pankin edustaja, nuori, liukas teknokraatti, joka tulee perimään erääntyneitä osamaksuja, on hyytävä yhdistelmä mielistelevyyttä ja uhkaa.

Elokuvan henkilöt ovat pateettisia hahmoja vailla vähintäkään paatosta. Jo Kaspar Hauserista tiedämme, että Bruno S. ei näyttele mitään roolia, hän on kokonaan oma itsensä. Hänellä on ollut hirvittävä elämä: kolmivuotiaasta lähtien ja suuren osan aikuista elämäänsä hän on viettänyt kasvatuslaitoksissa ja mielisairaaloissa. Hän kantaa kasvoissaan ja koko olemuksessaan maailman koko kurjuuden jäliä, ja kuitenkin hänen katseessaan on suurta hellyyttä ja ajatuksissaan suurta selvänäköisyyttä. Eva on samalla kertaa äiti ja huora ja vanha Scheitz saa ajattelemaan Louis Brooksin ”kummisetää” elokuvassa Pandoran lipas. He ovat kaikki laitapuolen kulkijoita, ja kuitenkin heissä on sammumatonta elämänjanoa.

Tässä ihmeellisessä elokuvassa on chaplinilaista huumoria: ruusunpunaista kuten elokuvassa Vagabond, mustaa kuten elokuvassa Kuningas New Yorkissa. Herzogin suhde kurjiin päähenkilöihinsä ei ole hetkeäkään ylemmyydentuntoinen tai halpahintainen: ja jos Stroszek on moralistin tekemä elokuva, siinä ei ole tippaakaan moralisointia. Elokuvan realismi on kaukana ahtaasta: se liittyy kauniisti unelmiin ja runouteen. Tämä on elokuvaa, joka kunnioittaa katsojaa pitämällä häntä yhä kykenevänä siihen lapselliseen ihmetykseen mitä tämä Amerikan uusi löytäminen merkitsee; se on yksinkertainen kuin Kolumbuksen muna, mutta Herzogin oli se tehtävä.

– Marcel Martin (Ecran 63, Novembre 1977)