ALADDIN (1992)

Tuhannen ja yhden yön tarinoista ammentavassa taianomaisessa animaatiossa köyhä katujen kasvatti yrittää taikalampun avulla voittaa prinsessan sydämen. Elokuvan lumoa tehosti lapsi- ja aikuisyleisöön osuva huumori, ja sen tunnuslaulu palkittiin sekä Oscarilla että Golden Globella. Disney-yhtiö palkitsi suomiversion parhaana Aladdin-dubbauksena ja Vesa-Matti Loirin legendaarisen ääniroolin lampunhenkenä erityismaininnalla.

***

Disneyn uskomattomasti menestynyt Aladdin ansaitsee paikan myös suomalaisen elokuvan historiassa. Aladdinin taikalampun suomalainen henki Vesa-Matti Loiri on parempi koomikko kuin koskaan, eikä se ole yhtään ihme kun kerrankin on tarjolla kykyjen veroinen käsikirjoitus ja säteilemään vapauttava tausta-ammattitaito. Paikoin Loiri varastaa ainakin aikuisen silmissä koko elokuvan. Suomennos ja laulut ovat hyviä, lempeä sulttaani Veikko Honkanen ja pirullisen ilkeä Jafar-suurvisiiri Jarkko Rantanen tekevät roolinsa taidolla, mutta Sami Aarva Aladdinina ja Jasmine-prinsessan roolissa oleva Ulla Hakola jäävät vaatimattomiksi. Alkuperäisen hengen, Robin Williamsin briljeerausta tasaveroisempien kumppanien kanssa voi tarkkailla originaaliversiosta.

Kertomus köyhästä pojasta ja taikalampusta, jonka henki toteuttaa kolme toivomusta, on kansansatu. Se tunnetaan parhaiten osana intialais-persialais-arabialaisista saduista koottua Tuhannen ja yhden yön tarinoita. Aiemminkin filmatun sadun Disney-tulkinnan pani alulle vajaat kaksi vuotta sitten AIDS:iin kuollut, muun muassa Kaunottaren ja hirviön hiteistä vastannut tuottaja-lauluntekijä Howard Ashman. Hän on kirjoittanut parhaat Aladdinin lauluista – heti alussa kuultavan ”Arabian yöt” ja menevän ”Prinssi Alin”.

Aladdin on animaatioelokuva parhaimmillaan ja omimmillaan. Se perustuu yhteen loistavaan oivallukseen: lampun henki on mihin tahansa kykenevä ja miksi tahansa muuntautuva, siis sellainen monimuoto ja ameeba jonka esittämiseen animaatioelokuva on kuin luotu. Kun henki puolen tunnin käynnistelyn jälkeen ilmaantuu, elokuva on pelastunut. Kymmenissä, ellei sadoissa eri muodoissa esiintyvän hengen perushabituksen on luonut Brian Cliftin piirtäjäryhmä. Se että henki imitoi tunnettujen viihdetähtien maneereja on vielä aika ilmeistä, mutta kun päästään slapstick-lähtöisiin tilannekoomisiin väläyksiin animaation koko arsenaali on huolettoman tuhlailevassa käytössä.

Elokuvan sanomassa voi havaita nytkähdyksen kohti totuttua monimuotoisempaa ajattelua. Hätävalehtelun harrastus vie Aladdinin pahaan moraaliseen pinteeseen, eikä hän pääsekään kuin koira veräjästä. Hän saa toki tekosensa anteeksi, kunhan prinsessa Jasminen on ensin annettu näyttää särmänsä. Disney-piirretyksi poikkeuksellisen syvällisen sanoman sulattelua helpottavat animaatiohahmojen pyöreys ja karikatyyrimäisyys sekä ärsyttävyyteen asti selkeät värikontrastit. Perussävyt yhdessä hahmojen kaarevien linjojen kanssa tekevät selväksi, että satua tässä kuitenkin kerrotaan. Aladdin on kaiken sen uudistustyön summa, jota Disneyllä on viime vuosien aikana tehty, ja Disney-animaation uuden tulemisen ehdoton tilinpäätös. Tekninen osaaminen, into ja nykyaikaisuus näkyvät.

– Petri Kemppisen mukaan (Helsingin Sanomat 4.12.1993) AA 19.10.2001