BUDDHA COLLAPSED OUT OF SHAME (2007)

Buda as sharm foru rikht
Ohjaaja
Hana Makhmalbaf
Henkilöt
Bakhtay Naroozali, Abdolai Hosseinali, Abbas Alijomeh
Maa
Iran
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
84 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Ikäraja

Hana Makhmalbaf ohjasi toistaiseksi ainoan fiktioelokuvansa 18-vuotiaana. Berliinin Kristallikarhulla ja lukuisilla muilla tunnustuksilla palkittu, Talibanin tuhoamien Buddha-patsaiden raunioille Afganistanin Bamiyaniin sijoittuva tarina filmattiin Tadzhikistanissa. 5-vuotias Baktay-tyttö yrittää kohtaamastaan vihamielisyydestä ja välinpitämättömyydestä huolimatta kaikkensa päästäkseen kouluun oppimaan.

***

Tarina on klassinen ja noudattaa samankaltaista linjaa kuin jotkin suuret, pienimuotoiset kertomukset: päähenkilöllä on obsessio, täsmällisemmin tarve: tässä Baktay (Nikbakht Noruz), luolassa asuva pieni tyttö, joka näkee naapurinsa lukevan, tahtoo päästä kouluun oppimaan. Mutta se ei ole lainkaan niin yksinkertaista.

Pieni tyttö joutuu seuratessaan tahtoaan kokemaan monenlaisia vastoinkäymisiä; aluksi vanhemmat eivät välitä, mitä lapset tekevät; heillä on kiire pyöritellä rahojaan, tai muuten vain kädet täynnä omia asioita: ketään ei oikeastaan kiinnosta mikään muu kuin oma napa, ja kaikki vastoinkäymisetkin hyväksytään auliisti niin pitkään, kun ne eivät satu omalla kohdalle.

Toisaalta villi poikalauma, karannut suoraan Kärpästen herrasta (1954), piirittää tytön ja pakottaa tämän osalliseksi omia rajuja sotaleikkejään. Roolimallit tulevat aikuisilta; sota siirtyy lasten leikkeihin. Hana Makhmalbafin – Marziyeh Meshkinin ja Mohsen Makhmalbafin tyttären – näyttämä tulevaisuudenkuva on pessimistinen, mutta ei lainkaan kyyninen: toivoa ei oikeastaan ole.

Makhmalbaf pääsee kameroineen hyvin lähelle kuvaamiaan lapsia: jokainen lähikuva on enemmän kuin mielenkiintoinen. Ei olisi lainkaan väärin puhua Buddhan kohdalla elokuvarunoudesta. Kaikki säröt ja ”kömpelyydet” oikeastaan vain lisäävät elokuvan hehkua ja vetovoimaa. Tuore lähestymistapa, jota ei olisi kaukaa haettua verrata Pier Paolo Pasolinin varhaisimpiin elokuviin, tuo filmiin omanlaista ilmavuutta ja – paremman sanan puuttuessa – autenttisuutta, runoutta.

Makhmalbaf katselee ympärilleen ja näkee maailmassa – joka on pohjimmiltaan äärettömän surullinen, raaka ja julma, ja kaikki se vieläpä heijastuu lapsiin – sanoinkuvaamatonta kauneutta; lasten kasvoissa, leijassa joka liitelee aavikon yllä ja syttyy sitten tuleen. Poika, joka juonitellaan ansaan, ja putoaa mudalla täytettyyn kuoppaan, on ikoni itse.

On toki hämmentävää, että näin vahvan elokuvan on tehnyt 19-vuotias ohjaaja, ja sittenkin on niin, että tätä ei olisi voinut tehdä kukaan muu kuin 19-vuotias. Vain lapsi pystyy kuvamaan lapsia näin hienosti, vailla suodattimia.

Näennäisesti yksinkertaista tarinaa ei olisi väärin verrata modernin kirjallisuuden huippuihin, kuten Knut Hamsunin Nälkään (1890), mestariteokseen. Niin Makhmalbafin elokuvassa, kuin Hamsunin kirjassa, päähenkilöllä on yksi tarve – Nälässä saada ruokaa, Buddhassa päästä oppimaan – ja kaikki rakentuu tuon tarpeen ympärille; niin erilaisista teoksista kuin nyt puhunkin, ytimeltään ne ovat identtisiä; toinen on lisäys modernin kirjallisuuden klassikoihin, toinen uuden elokuvan merkkiteos. Makhmalbafin filmi on taidetta sanan todellisessa merkityksessä, mutta ei taidetta taiteen vuoksi; ennen muuta se on vilpittömästi kerrottu tarina; siksi siinä on ainesta klassikoksi.

– Joonas Nykänen 24.5.2024